Kirja-arvio: Talouskuri: Vaarallisen opin historia (Mark Blyth)

Vuonna 2007 Yhdysvalloista alkunsa saaneen maailmanlaajuisen finanssikriisin jälkijäristykset johtivat Euroopan velkakriisiin vuonna 2009. Talouskriisin iskeytyminen Eurooppaan tuli todennäköisesti valtaosalle poliitikoista, virkamiehistä, taloustieteilijöistä ja ennen kaikkea tavallisista kansalaisista yllätyksenä, sillä kriisiin ei oltu selkeästi valmistauduttu. Lukuisia Euroopan unionin jäsenmaita – muun muassa Portugalia, Irlantia, Italiaa, Kreikkaa, Iso-Britanniaa ja Espanjaa (ns. PIIGGS-maat) – on vuosien varrella syytetty ylivelkaantumisesta, kipailukyvyn menettämisestä ja huonosta talouspolitiikasta. 1)Näiden maiden välillä on valtavia eroja siinä, miksi ne joutuivat eurokriisin myrskyn silmään. Erityisesti Kreikkaa ja kreikkalaisia syytettiin – ehkä syystäkin – muun muassa korruptiokulttuurista, lahjonnasta, veronkierrosta ja harmaasta taloudesta. 2)Ks. Angelos, J. (2016). The Full Catastrophe: Travels Among the New Greek Ruins. New York, NY: Broadway Books. Kreikan sokeain saari Zakynthos ja Ateenan esikaupungin uima-altaat herättivät runsaasti julkista keskustelua myös Suomessa. 3)Iloniemi, J. (2010). “Kreikka ja harmaa talous: Lahjonta toimii kuin hiekka hammasrattaissa“. Suomen Kuvalehti, 6.6.2010; Lanchester, J. (2011). “Once Greece goes…“. London Review of Books 33(14): 3-7 Suomessa talouskuri – euroalueen velkakriisiin ehdotettu ihmelääke – päätyi todennäköisesti jokaisen kansalaisen tietoisuuteen viimeistään syyskuussa 2015, kun pääministeri Juha Sipilän nauhoitettu puhe lähetettiin Ylellä parhaaseen katseluaikaan.

Euroopan unionin tulevaisuutta koetelleet Kreikan velkakriisi, Italian velkakriisi, Irlannin roskapankit ja Kyproksen pankkiriisi aiheuttivat valtavaa epävarmuutta ja ainakin hetkellisen Euroopan unionin eksistentiaalisen kriisin. Hieman yli viisi vuotta sitten EKPn pääjohtaja Mario Draghin julisti näyttävästi:

“EKP on valmis valtuuksiensa turvin tekemään mitä tahansa euron säilyttämiseksi. Ja uskokaa minua, se riittää.” 4)European Central Bank (2012). “Verbatim of the remarks made by Mario Draghi Speech by Mario Draghi, President of the European Central Bank at the Global Investment Conference in London 26 July 2012 5)Tätä kutsutaan yleisesti niin sanotuksi Draghi-vaikutukseksi tai Draghin putiksi. Käytännössä EKP suoritti vuosina 2011 ja 2012 LTRO-hankkeen eli pitkän aikavälin rahoitusohjelman finanssisektorin likviditeetin kasvattamiseksi. Blyth analysoi EKPn toimia kattavasti kirjansa sivuilla 276-279.

Talouskurista tai vyönkiristyksestä, kuten Suomessa ja monessa Euroopan maassa finanssikriisin jälkeen harjoitettua talouspolitiikkaa yleisesti kutsutaan, on kirjoitettu vuosien saatossa valtava määrä tieteellistä ja kansantajuista kirjallisuutta. Talouskuri eli ajatus siitä, että julkisen talous epävakaus ja velkaisuus tulee korjata leikkaamalla valtion budjettia, velkaa ja alijäämää. Julkisen talouden tervehdyttäminen “vyönkiristyspolitiikalla” merkitsee usein myös palkka- ja hintatason laskemista; kaikkien näiden edellä mainittujen toimenpiteiden tarkoitus, kuten talouskuripolitiikkaa puolustavat väittävät, on shokinomaisesti sopeuttaa julkinen talous uuteen (hitaamman kasvun) aikaan ja parantaa jollain myöhemmällä aikavälillä talouskasvua. 6)Blyth 2017, 20 – Kaikki viittaukset sivunumeroihin koskevat Blythin suomennettua kirjaa Talouskuri: Vaarallisen opin historia. Suomessa viime kesänä solmitun kilpailukykysopimus ilmentää merkittävällä tavalla talouskuripolitiikkaa. Kilpailukyky- eli kiky-sopimuksen tavoite oli muun muassa työaikaa pidentämällä ja lomarahoja leikkaamalla parantaa talouden kilpailukyä ja nostaa työllisyyttä. 7)Poutanen, M. (2017). “Talouskuri Sipilän hallituksessa 2015-2017“. Alusta!, 7.3.2017; Mahkonen, H. (2017). “Talouskuri, velka ja sen maksajat Juha Sipilän televisiopuheessa“. Alusta!, 18.4.2017.

Talouskuria on siis tarjottu ratkaisuksi valtioiden velkaongelmaan: valtiontalous vakautuu ja pelastuu, jos ja kun erilaisin talous- ja rakennepoliittisin keinoin onnistutaan pientämään julkisen talouden rahoitusta ja vaikutusvaltaa, leikkaamalla menoja sieltä täältä ja kasvattamalla valtion tuloja muun muassa veronkorotuksin. Tavoite on, kuten monet asiantuntijat ovat todenneet, “liian suureksi” kasvaneen velkataakan merkittävä pienentäminen. 8)s. 20

Amerikkalaisen Brownin yliopiston kansainvälisen poliittisen taloustieteen professorin Mark Blythin mukaan talouskuripolitiikka on kuitenkin kertakaikkisen epäonnistunut valinta ja hänen mukaansa talouskuri johtaa lopulta tuhoisiin ei-aiottuihin seurauksiin. Tamperelaiselta Vastapainolta hiljattain suomeksi ilmestyneen talouskuria ja talouskurin poliittista taloustiedettä käsittelevän teoksen, Austerity: The History of a Dangerous Idea (2013), tavoite on selittää ketkä talouskuria ajavat, miksi talouskuri on vaarallista, miten talouskuria on harjoitettu ja mitä seurauksia talouskurilla on ollut. Talouskuri: Vaarallisen opin historia on monitasoinen ja erittäin mielenkiintoinen teos hyvin ajankohtaisesta aiheesta.  Blythin mukaan talouskurin haitallisuudella on kaksi pääasiallista syytä: talouskuri “ei yksinkertaisesti toimi” ja “faktat [joilla talouskuria perustellaan] heittävät varsin pahasti häränpyllyä”. 9)s. 23

Blythin mukaan talouskuripolitiikan viehätys perustuu sen kansanomaisuuteen, sillä se on “arkiymmärrykseen sopiva ja houkutteleva ajatus, jonka voi kätevästi tiivistää yhteen lauseeseen: velasta ei pääse eroon ottamalla lisää velkaa”. 10)s. 26 Erityisen huolissaan Blyth näyttää olevan talouskurin aiheuttamista yhteiskunnallisista ja sosiaalisista ongelmista, sillä hänen mukaansa talouskuria ajavat eivät ota “huomioon niitä ulkoisia vaikutuksia, joita yhden tekemät valinnat aiheuttavat toisille osapuolille. Vaara on erityisen suuri pahasti vääristyneen tulonjaon yhteiskunnissa. – – [Finanssikriisien aiheuttama] velkavastuu jää tulojakauman pohjalla olevien kannettavaksi. ‘Olemme tuhlanneet liikaa’ sanovat tulohuipulla olevat ja sivuuttavat varsin kepeästi sen, että ‘tuhlaus’ oli heidän omaisuutensa pelastamista tavallisen kansan kukkarolla.” 11)s. 34

Blyth ei kiistä velkaantumisen ongelmaa, vaan hän myöntää hieman poleemisesti talouskurien puolustajien, “joita ajaa muukin kuin syntymässä saatu viha valtiota ja kaikkea sen timia kohtaan” 12)s. 30, olevan jossain määrin oikeassa. Blythin mukaan velalla on merkitystä, mutta talouskuri ei ole oikea lääke väärin diagnosoidun ongelman hoitamiseksi. Talouskuri on Blythin mukaan ennen kaikkea “katumusharjoitus, hyveellinen kärsimys moraalittomien juhlien jlkeen. Piina ja kieltäymys eivät kuitenkaan ole kaikille yhteisiä. Harva sai kutsun juhliin, mutta kutsutta jääneet joutuvat maksamaan niiden laskun.” 13)s. 30 Lisäksi Blyth on huolissaan siitä, miten “eriarvoinen talouskuripolitiikka lietsoo populismia, nationalismia ja vaatimuksia palata ‘jumalansanaan ja kultakantaan’.” 14)s. 34 15)Thomas, J. (2017). “In Europe, Exploited Regional Populations Are Growing Restless“. Mises Wire, 5.12.2017 Tämä on sinänsä hieman outo näkökohta, koska talouskurin seurauksista on osaltaan vastuussa myös kulttuurinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen valtaeliitti. Ei eurooppalaista talouskuria, jossa julkisten menojen leikkaukset ja veronkorotukset ovat tosiasiassa johtaneet julkisen sektorin kasvuun, ole harjoitettu tietämättöminä sen pitkän aikavälin vaikutuksista. Blythillä on mielessään tietynlainen ideologis-diskursiivinen käsitys talouskurista, mutta tämä tuskin on ainut keino ymmärtää sitä, mistä (välttämättömässä) talouskurissa on kysymys.

Mistä talouskuripolitiikassa on kyse jos ei maalaisjärjestä? Valtion menoja vähentämällä ja kansantaloutta tasapainottamalla luulisi tarkoittavan parempaa taloudenpitoa pidemmällä aikavälillä. Blythin mukaan kyse on kuitenkin “mieluista ideologiasta” tai “hyvästä ideologiasta”, josta ei olla valmiita luopumaan. 16)s. 37, 282 Blythin mukaan “aivan liian monien maine ja poliittinen pääoma ovat vaakalaudalla” talouskuripolitiikan virheiden myöntämiseksi. 17)s. 244 18)Blyth ei pidä julkisen valinnan teoriasta, mutta käytännössä analysoi poliitikkojen sosiaalista, kulttuurista ja symbolista pääomaa käytännössä julkisen valinnan tarjoaman kehikon valossa.

Ketkä siis ajavat talouskuripolitiikkaa, jonka perimmäisenä tarkoituksena väitetään olevan ihmisten elämän kurjistaminen? Blythin kritiikin kärki kohdistuu ennen kaikkea niitä taloustieteilijöitä ja talouspolitiikan ajattelijoita kohtaan, jotka uskovat “vastuuttoman” talouspolitiikan – velkaantumisen ja julkisen talouden budjettialijäämien – johtavan lopulta talouskriisiin. Blythin kritiikki kohdistuu siis niihin, joiden mukaan julkisen talouden budjettialijäämän kasvu ja julkisen velan kasvu ovat pahasta. 19)Esimerkiksi eräiden jälkikeynesiläisten mukaan EU:n vuonna 2012 hyväksytty uusi vakaus- ja kasvusopimus johtaa pikemminkin epävakauteen. Näkemykset, joiden mukaan valtion pitää ylipäänsä pidättäytyä finanssipoliittisesta elvytyksestä ja hoitaa valtiontaloutta kuin suu säkkiä myöten, saavat kyytiä; Blythin näkemyksen mukaan talouskurin perustelut, holtiton taloudenhoito ja velanoton rajoittaminen, eivät kestä lähempää tarkastelua. “Julkisen sektorin näännytysteoria”, kuten Blyth Alberto Alesinan ja Guido Tabellinin vuonna 1990 esittämää mallia kutsuu, on Blythin mukaan vaarallista ja haitallista politiikkaa.

Pidin Blythin teoksesta hyvin paljon, vaikka en olekaan – kuten myöhemmin selvennän – kaikesta Blythin kanssa samaa mieltä. 20)ks. vastaus kriitikoille: Blyth, M. (2013). “Austerity as ideology: A reply to my critics“. Comparative European Politics 11(6): 737-751 Kirja on mielestäni jäsennelty, kirjoitettu (ja suomennettu) ja rajattu varsin hyvin. Blythin kirja on siis varsin tasapainoinen ja eheä kokonaisuus.

Kirjan Politiikka-blogiin arvostellut Marko Juutinen näyttää kaivanneen enemmän tietoa niistä “kamppailui[s]ta, kamppailijoi[s]ta ja taisteluareenoi[s]ta, joiden kautta talouskurin asema vakiintui”. Kirjan arvostelleen Juutisen näkemyksestä, jonka mukaan teos on yhdistänyt “onnistuneesti käytännön talouspolitiikan ja ideologian kansantaloustieteelliseen keskusteluun vaipumatta silti akateemiseen pilkunviilaukseen tai puisevaan saivarteluun”, on vaikeaa olla eri mieltä. Talouskuri: Vaarallisen opin historia kuulostaa todella kuivalta ja tylsältä kirjalta jo ihan aiheensa puolesta, mutta olen Juutisen tavoin samaa mieltä siitä, että Blyth on onnistunut kirjoittamaan paikka paikoin hieman kärkkäitäkin ilmauksia hyödyntäen monenlaisia lukijoita palvelevan teoksen. Suosittelen kirjaa käytännössä ihan kenelle tahansa, joka on kiinnostunut ymmärtämään paremmin maailmantaloutta ja talouspolitiikkaa.

Talouskuri. Nyt

Kirjan ensimmäinen pääluku käsittelee Yhdysvalloista alkunsa saanutta finanssikriisiä ja sitä seurannutta Euroopan velkakriisiä. Blythin pääteesi on, että syyt kriisiin eivät ole jäljitettävissä julkistalouteen ja valtioon, vaan perimmäiset syyt löytyvät tätä vastoin – yllätys, yllätys – yksityiseltä puolelta ja kotitalouksista.

Olipa kerran Yhdysvallat. Yhdysvalloissa elettiin vielä vuoden 2008 alussa IT-kuplan romahdusta seuranneen rahapoliittisen elvytyksen aiheuttamaa nousukautta, jonka päättymisestä ei ollut kenelläkään tietoa. Okei, okei… Peter Schiffin, Michael Burryn, Raghuram G. Rajanin ja Nouriel Roubinin kaltaiset taloustietäjät olivat soitelleet hälytyskelloja. 21)Bartlett, B. (2009). “Who Saw The Housing Bubble Coming?“. Forbes, 2.1.2009. Finanssikriisi iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta siitä lopulta selvittiin – kiitos, ainakin hetkellisesti, laajamittaisten keskuspankki-interventioiden.

Kelataan ajassa eteenpäin vuoteen 2011. Viides päivä elokuuta 2011, Blyth kirjoittaa, “tapahtui rahamaailmassa jotain, jonka piti olla mahdotonta: luottoluokituslaitos Standard and Poor’s puditti Yhdysvaltain AAA-luottoluokitusta”. 22)s. 19 “Seuraavana manantiana, 8. elokuuta, Dow Jones Industrial Average -osakeindeksi laski 635 pistettä, joka on sen kuudenneksi pahin pudotus koskaan”, Blyth kirjoittaa. 23)s. 19 Samaan aikaan Euroopassa jo useamman vuoden ajan jatkunut joukkovelkakirjamarkkinoiden myllerrys jatkui: “Se oli alkanut Kreikassa vuonna 2009 ja uhkasi nyt nielaista Italian ja Espanjan, mikä horjuttaisi Euroopan yhteisvaluuttaa ja herättäisi epäilyksiä koko Euroopan pankkijärjestelmän maksukyvystä”. 24)s. 19 Näiden tapahtumien lisäksi Lontoossa alkoivat mellakat, “jotka levisivät ympäri kaupungin ja lopulta läpi maan” ja niiden laannuttua Manhattanin Zuccotti-puistosta saivat alkunsa syyskuussa ympäri maailmaa levinneet Occupy Wall Street -mielenosoitukset.

Blythin mukaan mielenosoituksilla, mellakoilla ja näitä myöhemmin seuranneilla erilaisilla tapahtumilla ei näytä yksittäin tarkasteltuina olevan mitään yhteistä nimittäjää, mutta niitä kuitenkin lopulta yhdistää “ongelmiin tarjottu hoito, talouskuripolitiikka, eli julkisen sektorin leikkaaminen talouskasvun aikaansaamiseksi”. 25)s. 20 Mielenosoitukset ja mellakat ovat siis Blythin mukaan seurausta harjoitetusta (kurjistavasta) talouspolitiikasta.

Miksi Yhdysvallat menetti AAA-luottoluokituksensa? Blyth lainaa Standard and Poor’sin perustelua, jonka mukaan syy oli pitkittyneessä ja kansasinvälistä epävarmuutta aiheuttaneessa velkakattoväittelyssä. 26)Viherkenttä, T. (2017). “Velkakatto – USA:n piukka pakkopaita“. VERissä eteenpäin -blogi, 20.3.2017. Blythin mukaan perustelu ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan “todellisuudessa sekä velkakirja- että osakemarkkinat romahtivat, koska romahduksen takana oli laajempi huoli Yhdysvaltojen talouden taantumisesta ja kasvudynamiikan puutteesta”. 27)s. 21 Muutamaa päivää aiemmin – 1. elokuuta 2011 – Yhdysvaltain senaatissa oli kuitenkin päätetty jatkaa talouskuripolitiikkaa leikkaamalla liittovaltion budjettiä, jonka “pyrkimyksenä oli nimenomaan rahoittaa pääomamarkkinoita”. 28)s. 21 “Talouskuripolitiikan jatkamiseen sitoutuminen tulkittiin kuitenkin markkinoilla niin, että julkisten mejojen leikkaukset heikentäisivät talouden kasvunäkymiä entisestään, joten osakemarkkinat romahtivat”, Blyth huomauttaa. 29)s. 21

Valtioiden talouskuri ja talouskuripolitiikka on, kuten Blyth asian näkee, “tietoista deflaatiota, jonka tarkoitus on sopeuttaa talous ja palauttaa kilpailukyky alentamalla palkkoja, hintoja ja julkisia menoja. Parhaiten tämän väitetään onnistuvan leikkaamalla valtion budjettia, velkaa ja alijäämää.” 30)Blythin mukaan talouskuri voi saada monenlaisia muotoja, mutta käytännössä talouskuria on kolmea päätyyppiä. Ks. esim. Hollenbeck, F. (2013). “The Three Types of Austerity“. Mises Daily Articles, 4.9.2013. Talouskuri on vastuussa Euroopan pitkään jatkuneesta alamäestä, jos talouskuri määritellään yksiselitteisesti valtion budjetin, velan ja alijäämän leikkauksina. Talouskurin voi myös ymmärtää rakenteellisena ohjelmana, jonka tavoitteena on valtion ja valtionhallinnon koon yksiselitteinen pienentäminen. Samalla talouskurin tavoite on Blythin mukaan rakentaa “yritystoimintaan luottamusta, kun valtio ei yhtäältä pääse syrjäyttämään yksityisiä investointeja omimalla niukat lainavarat itselleen eikä toisaalta pysty kasvattamaan ‘liian suurta’ velkaa entisestään.” 31)s. 20 Blythin mukaan talouskuripolitiikka on “kertakaikkiaan epäonnistunut valinta, koska siitä aiheutuu juuri niitä [haitallisia] seuraamuksia, joita sillä yritetään [väitetysti] välttää”. 32)s. 20 Blyth on toisaalla määritellyt talouskurin niiksi “järkeviksi keinoiksi, joiden avulla voidaan maksaa pois finanssikriisin aiheuttama valtava velka”. 33)Talouskurilla ja leikkauksilla on periaatteellinen ero, joka palautuu talouskuripolitiikan sumeuteen. Kyse on myös uudenlaiselle talouspolitiikalle ominaisen moraalisen puhetavan synnystä ja kehityksestä. Toisin sanoen pankkialan ongelmista tulee ensin kansantalouden ongelmia ja kansantalouden ongelmasta tulee luonnollisesti koko valtion ongelma. Syy on aina sama: liian paljon tuhlailua, liian vähän itsehillintää. Blyth pyrkii omalla tavallaan herättämään ihmisissä inhoa ja jopa jonkinlaista pelkoa talouskuria kohtaan, koska onhan – kuten hän väittää – talouskuri vaarallinen oppi. 34)Mitä voidaan päätellä jonkin opin tai idean väitetystä vaarallisuudesta? Miten tämä tulisi ottaa huomioon analyysissä? Näihin kysymyksiin Blyth ei tarjoa vastauksia.

Talouskuri ei ole Blythin mukaan “epäloogisuudestaan ja empiirisistä epäonnistumisistaan huolimatta [suostunut] lopullisesti kuolemaan”, vaan se on John Quigginin sanoin “zombi”. 35)s. 29 Talouskuria  “Talouskuripolitiikka on zombiajatus, joka on todistettu vääräksi kerta toisensa jälkeen, mutta joka yhä pitää pintansa. Ajatus ei suostu nujertumaan yhtäältä siksi, että teesi ‘velkaantumista ei voi katkaista lisävelalla’ on maalaisjärkeen käyvässä yksinkertaisuudessaan niin houkutteleva. Toisaalta ajatus on yhä voimissaan siksi, että se tarjoaa konservatiiveille väkevän aseen herkeämättömässä kamppailussaan inhotun hyvinvointivaltion nurjetamiseksi”, Blyth kirjoittaa. 36)s. 29 Tärkeästä asiasta – talouskurista – on käyty laajaa kansainvälistä käytännöllistä ja teoreettista keskustelua, jonka seuraaminen on kuitenkin ollut kaltaiselleni maallikolle aika ajoin varsin hankalaa. Blyth on kuitenkin onnistunut yhdistämään käytännöllisen ja teoreettisen tutkimusotteen onnistuneeksi kirjalliseksi kokonaisuudeksi. Edes Carmen M. Reinhartin ja Kenneth S. Rogoffin vuonna 2010 julkaisesta tutkimuksesta paljastuneet virheet (ns. excelgate) ei saanut talouskuriuskovaisia luopumaan näkemyksistään, vaikka Reinhart ja Rogoff päätyivät myöhemmin tammikuussa 2014 ilmestyneessä tutkimuksessaan verrattain erilaisiin lopputulemiin. 37)Shuchman, D. (2013). “That Reinhart and Rogoff Committed a Spreadsheet Error Completely Misses the Point”. Forbes, 18.4.2013; Borwein, J. & Bailey, D. H. (2013). “The Reinhart-Rogoff error – or how not to Excel at economics“. The Conversation, 22.4.2013; Ben-Ami, D. (2013). “The great Excelgate scandal“. Ferraris for all, 29.4.2013. “Se, että talouskurin keskeisinä puolestapuhujina yleisesti pidetyt huipputkijat [Reinhart ja Rogoff] ovat päätyneet tälle kannalle, osoittaa, että tietyt tahot ovat hyvin lyhyessä ajassa kääntäneet selkänsä talouskuriajattelulle”, Blyth toteaa. 38)s. 302

Blythin mukaan talouskuripolitiikalla on Euroopassa pyritty saavuttamaan samoja lopputulemia kuin Yhdysvalloissa: “sen piti vakauttaa eikä vavisuttaa euroalueen talouksia”. 39)s. 21 Talouskuripolitiikka, joka on tarkoittanut ankaraa matolääkitystä monissa EU-jäsenmaissa “siitä lähtien, kun finanssikriisi iski niihin vuonna 2008” 40)s. 21-22, vaikuttaa Blythin mukaan erityisen haitallisesti tulo- ja varallisuusjakauman alimpaan puolikkaaseen. Talouskuri ei kuitenkaan ilmene välittömästi ylemmän keskiluokan ja rikkaiden elämässä, mutta ilmenee väistämättä lopulta myös varakkaampien elämässä. 41)s. 33 “Kun julkisia palveluja leikataan valtion holtittomaan rahankäyttöön vedoten, ylimpien tuloluokkien ei todellakaan odoteta kiristävän vyötään. Sen joutuu tekemään tulojauman alin 40 prosenttia, eli ihmiset, joiden reaalipalkat ovat olleet jäissä vuodesta 1979 asti”, Blyth väittää. 42)s. 34 Blyth on hyvin huolissaan talouskuripolitiikan tulonjaollisista vaikutuksista, sillä hänen mukaansa talouskuri aiheuttaa eniten ongelmia juuri jakauman pohjalla oleville siksi, “että huipulla olevat eivät ole yhtä riippuvaisia julkisista palveluista, joista varakkaat voivat vallan hyvin luopua kokonaan”. 43)s. 27 Tiivistäen Blyth siis on sitä mieltä, että talouskuripolitiikan vaarallisuus ilmenee kolmella eri tavalla: “se ei toimi käytännössä, se laittaa köyhät maksamaan rikkaiden virheistä ja siinä pesii nykyään valitettavan yleinen väärän komposition harha”. 44)s. 29 Blyth toki käsittelee siellä täällä komposition harhaa ja sen vaarallisuutta talouskurin oikeuttajana, mutta jostain syystä komposition harha jää kuitenkn jossain määrin irralliseksi – joskin hyvin tärkeäksi – havainnoksi. 45)Polychroniou, C. J. (2014). “Political Economist Answers: What’s So Dangerous About Austerity?“. Truthout, 16.2.2014

Euroopassa, kuten jo edellä lyhyesti mainitsin, talouskuripolitiikkaa perusteltiin pakolla: “Julkisen budjetin ja velan leikkauksilla piti saada luottamus palautumaan ja talous kääntymään kasvuun”. 46)s. 22 Euroopan PIIGS-maiden talousongelmien ratkaisuksi ehdotettu talouskuri ei kuitenkaan toiminut kuten sen oletettiin toimivan. “Talouskuripolitiikka ei siis selvästi toimi ainakaan, jos sillä tavoitellaan velan pienentämistä ja kasvun edistämistä. Sen sijaan talouskuri on kasvattanut [Euroopan] kriisimaiden valtionvelkakirjojen riskipitoisuutta, joka näkyy niiden korkokehityksessä”, Blyth toteaa. 47)s. 22 Iso-Britannian, Blyth huomauttaa, “väitetään säästyneen kriisiltä siksi, että se on toteuttanut ‘ehkäisevää vyönkiristystä’ eli ottanut talouskuripolitiikan käyttöön hyvissä ajoin ja päässyt nauttimaan luottamuksen vahvstumisesta johtuvasta kasvusta.” 48)s. 23 Toisin kuin euromailla, Iso-Britannialla on kuitenkin Blythin mukaan oma valuutta ja keskuspankki, joten se on “pystynyt sitoutumaan uskottavasti pankkiensa tukemiseen, mihin sillä on käytössään rajaton määrä itse painettua rahaa”. 49)s. 23 Iso-Britanniassakaan ei kuitenkaan koettu “luottamuksen palautumista ja talouskasvun piristymistä”, vaan “vyönkiristyksestä huolimatta britit ovat [2002-2003] yhtä huonossa jamassa kuin muutkin”. 50)s. 23

Blythin mukaan “poliitikot ja media rummuttavat talouskuripolitiikkaa vastauksena ‘valtioiden’ tuhlailusta’ aiheutuneeseen ‘valtionvelkakriisiin'”, mutta tosiasiassa ongelmat ovat valtaosin “lähtöisin pankkialalta ja sieltä ratkaisunkin on pakko löytyä”. 51)s. 23 Blythin mukaan talouskuripolitiikan perustelut, jotka pyörivät valtioiden velkakriisin ympärillä, eivät pidä paikkaansa, koska ongelmat johtuvat hänen mukaansa valtaosaltaan “pankeista, joiden pystyssä pitäminen on lopulta niiden kotivaltioiden vastuulla, etenkin euroalueella. Se, että tilannetta kutsutaan valtioiden velkakriisiksi, kertookin varsin mielenkiintoisesta poliittisesta silmänkääntötempusta.” 52)s. 23 Ennen vuotta 2008 kukaan ei Blythin mukaan “kantanut huolta liiallisista valtionveloista tai alijäämistä”, vaan muutoksen “sai tietysti aikaan vuosien 2007-2008 maailmanlaajuinen finanssikriisi, joka jyllää edelleen [vuonna 2013], mutta uudessa muodossa.” 53)s. 24 Kyse on siis pohjimmiltaan “vain muodonmuutoksen kokenut ja taitavasti naamioitu pankkikriisi”  54)s. 24 – pelastuspaketit, pääomitukset ja muut pankkijärjestelmän tukitoimet ovat päätyneet “kustannukset kantaneiden valtioiden taseisiin”. 55)s. 24 “Yhdenkään valtion resurssit eivät riitä [pankkien] pelastamiseen, – – yhteisvaluutta euro vain pahentaa tätä tilannetta”, Blyth muistuttaa 56)s. 25 Esimerkiksi Ranskan “kolmen suurimman pankin yhteenlasketut varallisuuserät ovat lähes kaksi ja puoli kertaa suuremmat kuin Ranskan bruttokansantuote”. 57)s. 25

Talouskuri ei ole Blythin mukaan ratkaissut perimmäistä ongelmaa aiemmin eikä se mukaan ratkaise sitä tälläkään kertaa. 58)Cassidy, J. (2012. “It’s Official: Austerity Economics Doesn’t Work“. New Yorker, 6.12.2012; Whittam Smith, A. (2013). “The age of austerity is over. Why? It doesn’t work“. Independent, 24.4.2013; Seith, A. (2013). “Why Austerity Still Isn’t Working in Greece“. Spiegel Online, 9.7.2013; Wren-Lewis, S. (2015). “The Austerity Con“. London Review of Books 37(4): 9-11, 19.2.2015 Tätä vastoin talouskuripolitiikka on johtanut Euroopassa hitaan kasvun, työttömyyden, epätasaisen tulonjaon ja matalan inflaation kauteen. “Euroopassa on tällä hetkellä [2013] meneillään valtava talouskurikokeilu, jolla on mitä todennäköisimmin kamalat seuraukset”, Blyth huomauttaa. 59)s. 122

Miksi talouskuri on muka vaarallista?

Talouskurin kannattajat tyytyvät Blythin mukaan toistelemaan vanhoja fraaseja, kuten “velasta pääsee vain maksamalla sen pois” ja “tuhlaus täytyy lopettaa, jos velkaa on liikaa”. 60)s. 27 “Leikkaukset eivät nimittäin voi johtaa talouskasvuun, jos kaikki leikkaavat yhtä aikaa”, Blyth huomauttaa. 61)s. 27 Se, mikä näyttää toimivan yksittäisen kotitalouden tasolla, ei päde valtioon, joilla on oma valuutta ja itsenäinen keskuspankki.

Blythin mukaan talouskurilla on vahva ideologinen pohja, jonka ymmärtäminen on olennaista. Ilman yhteisvaluutta euron ja sen roolin “sellaisen pankkijärjestelmän kehittymisessä, joka on liian suuri peastettavaksi” syvempää ymmärrystä talouskuria ei voi Euroopassa ymmärtää. 62)s. 97 63)ks. Holappa, L. & Ahokas, J. (2010). “Valtion rahoitusvaje on poliittinen valinta“. Raha ja talous -blogi, 20.11.2010

Blythin mukaan talouskuripolitiikan vaarallisuudelle on kolme perimmäistä syytä. 64)s. 29 Blythin mukaan talouskuri ei toimi käytännössä. “Usein unohdetaan, että jonkun on kulutettava, jotta jollain toisella olisi tuloja, joista säästää. – – Samalla tavalla kaikki maatkaan eivät voi leikata itseään talouskasvun uralle yhtä aikaa.” 65)s. 29 Toisekseen talouskuri laittaa Blythin mukaan köyhät maksamaan rikkaiden virheistä: “[Alimman tuloluokan] kansanosa tarvitsee kipeästi julkisia palveluja, ja se on ottanut tuloihinsa nähden huimasti velkaa ja on nyt pakkosopeutuksen edessä. – – Prässihousuinen vallasväki tarjoaa rännilahjekansalle vyönkiristystä tuntematta itse suurta paloa talkoisiin.” 66)s. 34 Kolmanneksi talouskurissa pesii Blythin mukaan nykyään valitettavan yleinen väärän komposition harha. “Kaikki eivät saa harjoittaa talouskuria samanaikaisesti, koska silloin talous vain taantuu kaikkialla – – Kaikki eivät voi kasvaa leikkaamalla, eivätkä kaikki voi viedä, jos kukaan ei tuo.” 67)s. 28

Blyth ei missään vaiheessa kiistä julkisen ja yksityisen velkaantumisen haitallisuutta, mutta ihmettelee talouskuriin kätkeytyvää moraalista kielipeliä. 68)s. 31 “Velkaantuminen huolestuttaa minuakin, mutta ei syistä. Minua huolestuttaa se, että keskustelua julkisesta velasta ja siihen puuttumisesta leimaavat väärinymmärrykset sekä syyn ja seurauksen sekoittaminen. Lisäksi sille on ominaista moralisoiva ‘hyvää talouskuria’ ja ‘pahaa tuhlausta’ korostava kielipeli, jolla meitä taivutellaan itseään vastaan kääntyvien leikkausten ansaan”, Blyth huomauttaa. Toiseksi, Blyth huomauttaa, “usein unohdetaan, että budjettialijäämä seuraa suhdanteita ja on tästä syystä virta- eikä varantosuure”. Huolemme valtionvelasta johtuu siitä, että “velkaantumisesta on tehty moraalinen kysymys ja velkaongelma on vieritetty pankeilta valtioiden niskoille”. Kuten jo aiemmin nostin esille, Blyth vertaa talouskuria “katumusharjoitukseen”. 69)s. 32

“Kukaan ei olisi osannut ennustaa finanssikriisiä”

“Mikään ei ole hyvää tai pahaa, ellemme sitä siksi ajattele.”
William Shakespeare, Hamlet

Finanssikriisin perimmäisistä syistä ja pääsyyllisistä voi olla montaa mieltä, mutta Blythin tavoitteena on osoittaa sekä finanssikriisin että Euroopan velkakriisin johtuneen ensisijaisesti pankkisektorin möhläyksistä ja ongelmista, jotka lopulta ajoivat sekä Yhdysvallat että Euroopan suureen ehdinkoon.

Blyth nostaa esille Netflixistäkin löytyvän verrattain mielenkiintoisen maailmanlaajuisesta finanssikriisistä kertovan dokumenttielokuvan Inside Job, jonka kertojana on amerikkalaisnäyttelijä Matt Dimon. Blythin tavoin en kuitenkaan näe Inside Jobia kovin hyvänä kuvauksena finanssikriisin juurisyistä, sillä se kiinnittää huomion vääriin asioihin. “Yksilömoraalin heikkous on kuitenkin epäolennaista silloin, kun yritetään ymmärtää, miksi Yhdysvaltojen pankkikriisi iski ja miksi talouskuripolitiikkaa pidetään etenkin Euroopassa ainoana mahdollisena vastaiskuna”, Blyth kirjoittaa. 70)s. 41 “Yksilömoraalin heikkous”, kuten Blyth asiaa kutsuu, johti kuitenkin omalta osaltaan siihen, että poliitikot, sääntelijät ja pankit tekivät kansalaisten tavoin vääriä ratkaisuja. Finanssikriisissä ja sitä seuranneessa eurokriisissä ei siis ollut vain siitä, että erittäin epätodennäköinen tapahtuma – musta joutsen – toteutui. Myös yksilömoraali selkeästi petti, kuten Blyth kirjassaan selkeästi huomauttaa. 71)s. 50 Mahdollisuus asunnon uudelleenrahoitukseen oli yksi pieni, mutta erittäin tärkeä osatekijä maailmanlaajuisen finanssikriisin synnyssä. Samanlaista yksilömoraalin heikkoutta ilmeni myös pankeissa ja muissa rahoituslaitoksissa, kun nämä suostuivat uudelleenrahoittamaan heikon maksukyvyn omaavia ihmisiä ja samalla arvopaperistivat subprime-asuntolainoja MBS-arvopapereiksi.

Blyth nostaa esille valitettavan harvoin julkisessa keskustelussa mainitun näkökohdan, nimittäin sen, että “pankkikriisi syntyi yksityisellä puolella, mutta sen maksaa julkinen sektori, eli sinä ja minä”. 72)s. 42 Yhdysvalloissa syynä valtionvelan valtavaan paisumiseen olivat siis pankit, jotka ovat liian suuria kaatumaan ja Euroopassa puolestaan pankit, jotka ovat liian suuria pysymään pystyssä; kaikki oli siis Blythin mukaan pohjimmiltaan pankkien ja muiden finanssilaitosten pelastustoimien syytä. 73)1. pääluku Blythin mukaan finanssikriisiin ei onnistuttu varautumaan, koska “kriisin mahdollisuuskin kiellettiin”. 74)s. 59 Siis miten on mahdollista, että kriisin mahdollisuus tietoisesti kielletään? Blythin mukaan epäonnistuminen johtui “siis osaltaan siitä, että pankkien käyttämät mallit eivät [kyenneet ennustamaan kriisiä]”, koska “tulevaisuutta mallinnetaan menneisyyden normaalijakautuneena toisintona”. 75)s. 58 Näin ollen pankkiirien ja taloustieteilijöiden on ollut “mahdotonta ennustaa suuria, satunnaisia ja pelisääntöjä muuttavia tapahtumia, jotka ovat itse asiassa kovin yleisiä”. 76)s. 58 Blyth, joka hyödyntää teoksessaan laajasti toisen käden lähteitä, hyödyntää Nassim N. Talebin esittämää ajatusta riskienhallintamenetelmistä eräänlaisina kuvitelmina siitä, että hallitsemme tapahtumia. 77)s. 58 78)Amerikkalaispsykologi Ellen J. Langer on käsitellyt hallinnan kuvitelmaa jo vuonna 1975 julkaistussa artikelissaan. Kuvitelma hallinnasta Kyse on siis pohjimmiltaan siitä, että ihmiset kuvittelevat hallitsevansa asioita ja kiellämme sattuman merkityksen silloin kun se meille parhaiten sopii. Selitämme onnistumisten johtuvan omista ponnisteluistamme ja epäonnistumista syytämme mielellämme ulkoisilla tekijöillä. 79)Taleb, N. N., Goldstein, D. G. & Spitznagel, M. W. (2009). “The Six Mistakes Executives Make in Risk Management“. Harvard Business Review 87(10): 78-81 Ennen kriisiä vallitsi vahva usko, että riskien hajautus toimii ja että niiltä suojautuminen oli kunnossa. Riskejä pidettiin pieninä, vaikka todellisuudessa pinnan alla lymysi eksponentiaalisesti kasautunut riskimassa, joka oli juuri putkahtamaisillaan esiin”, Blyth huomauttaa. 80)s. 58-59 Mitä siis seurasi siitä, “kun häntäsokeat riskienhallintatekniikat keitetään yhteen johdannaisvahvistimella ja velkavivutuksella ryyditettyjen repo-markkinoiden kanssa”? “Myrkyllinen, tuhansien miljardien soppa”, Blyth kuittaa. 81)s. 59

Blyth nostaa esille neljä toisiaan täydentävää kriisiselitystä, jotka “löytyvät tukevasti yksityiseltä sektorilta”. 82)s. 43 Blyth huomauttaa, että finanssikriisin syntyyn vaikutivat omalta osaltaan myös muun muassa tulonjaon vinoutuneisuus, pankkisääntelyn epäonnistumiset ja rahoitusalan poliittinen valta. Nämä eivät kutienkaan “itsessään olleet keskeisiä syitä kriisin syntymiseen”. 83)s. 42 Blythin esittelemät ja huolellisesti esittelemät “nimenomaan yksityisen sektorin ilmiöistä” kumpuavat perimmäiset selitykset finanssikriisille ovat hänen mukaansa selvät.

Ensimmäinen syy löytyy yhdysvaltalaisten repo-markkinoiden lainanvakuusjärjestelmästä. “Repo- eli takaisinostomarkkinat ovat osa niin kutsuttua varjopankkijärjestelmää”, joilla vuosina 2007 ja 2008 koettu talletuspako oli tärkeä osatekijä finanssikriisin synnyssä. Miksi? Perinteiset asuntolainat päätyivät repo-markkinoille arvopaperistamisen seurauksena ja kun repo-markkinoilla vakuutena toimivien kiinnelainapapereiden arvo laski reippaasti, velkavipu alkoi toimia yhdysvaltalaispankkeja vastaan. “Pankkien maksuvalmius, jota repo-markkinoiden nimenomaisena tehtävänä oli niille tarjota, hupeni sen vuoksi, ettei kukaan enää ollut halukas antamaan lainaa normaaleilla koroilla. Kun pankit olivat raskaasti velkaantuneita, jo pienikin notkahdus rahoituksen saatavuudessa riitti viemään niiltä lähdes välittömästi maksuvalmiuden”, Blyth selventää. 84)s. 46 Blythin mukaan “valtiolla ei tässä vaiheessa ollut asiassa osaa eikä arpaa”. 85)s. 46 – Tästä olen Blythin kanssa eri mieltä. Valvontaviranomaisilla ja poliitikoilla oli ilmiselvästi tietoa ja ymmärrystä siitä, että tilanne on kestämätön, mutta ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ei ryhdytty. Syy on monitahoinen, mutta liittyy vahvasti siihen, että kriisiä pidettiin teoreettisesti ja empiirisesti mahdottomana. Repo-markkinoiden ansiosta yhdysvaltalaispankeilla piti olla enemmän liikkumavaraa ja turvaa, mutta lopulta tilanne olikin aivan päinvastainen.

Toinen syy on kiinnevakuudellisissa johdannaisissa ja niiden roolissa repo-kaupoissa. Pelkät amerikkalaisten asuntolainojen maksuvaikeudet eivät Blythin mukaan “riittäneet kasvattamaan kriisiä globaaleihin mittoihin”, vaan “seuraavissa tapahtumissa oli keskeisellä sijalla järjestely, jossa kiinnelainapaperit yhdessä niitä turvaamaan tarkoitettujen mutta vakuudettomien luottoriskinvaihtosopimusten kanssa loivat korrelaatiopommin, joka levitti repo-markkinakriisin koko globaaliin pankkijärjestelmän”. 86)s. 47 Johdannaisista tärkeimpiä finanssikriisin syntymisessä olivat “vaihtosopimukset, erityisesti niihin kuuluvat CDS:t, ja niiden kytkeytyminen repomarkkinoilla vakuuksina käytettyihin kiinnelainapapereihin”. 87)s. 47 Lopulta, kuten Blyth huomauttaa, näiden riskipitoisten johdannaisten arvo suli pankkien ja muiden finanssiyritysten alta syyskuussa 2008, jonka seurauksena luottohanat tiukkenivat merkittävästi ja repo-markkinoiden tilanne paheni entisestään. 88)s. 50 “CDO-CDS-paketti oli punottu poistamaan korrelaatio-ongelma sijoitusmarkkinoilta, mutta tosiasiassa kävi juuri päinvastoin”, Blyth kirjoittaa. 89)s. 50 Lisäksi Blyth huomauttaa, että “CDS-vakuutusten niputtaminen yhteen CDO-paperien kanssa vain pahensi tilannetta, koska vakuutuskorvausten yhtäaikainen vaatiminen koettelee väistämättä koko järjestelmän maksukykyä. Kun CDS-sopimusten laajuus sitten tuli ilmi esimerkiksi Lehman Brothersn itse antamien ja American International Groupin (AIG) sille myöntämien vakuutusten osalta, pelko ei vavisuttanut vain markkinoita. Myös valtio alkoi ensimmäistä kertaa käsittää, että kyseessä on pikemminkin systeeminen kuin irrallinen ongelma.” 90)s. 51

Kolmas tekijä olivat erilaiset ongelmia pahentavat korrelaatio- ja häntäriskitekijät. “[Perinteisen] riskiteorian mukaan kriisi oli ylipäätään mahdoton ja sen hallinta voitiin joka tapauksessa jättää omaa etuaan tavoittleevan yksityiselle sektorille”, Blyth huomauttaa. 91)s. 52 “VaR-mallin ja muiden samansukuisten mallien teoretisoinnit ja ennusteet rakentuvat historiatiedosta tehtyihin otantoihin. Silloin arviot tulevista kehityskuluista eivät perustu kokemukseen vaan todennäköisyysjakaumasta peräisin oleviin odotuksiin. – – Asetelma tuottaa vääristynyttä malliuskoa aina siihen asti, kun musta joutsen tulee vastaan.” 92)s. 57-58

Neljäs ja viimeinen syy on Blythin mukaan zombitaloustiede, joka oli sokeuttanut talouden toimijat järjestelmäriskin kasvusta. Blythin mukaan “talousteorian vääristynyt maailmankuva ja sen tarjoama vino talouden hallinan keinovalikoimasta estivät tehokkaasti näkemästä, että kriisi oli tulossa. Kun näköalan sulki yhdeltä puolelta talousopin silmälappu tekemällä kriisistä teoreettisesti mahdottoman ja toiselta puolelta VaR-mallin silmälappu tekemällä kriisistä empiirisesti mahdottoman, ei ole varsinainen ihme, että kriisi pääsi yllättämään.” Blyth ei myöskään ole kovinkaan suuri tehokkaiden markkinoiden fani, sillä hänen mukaan sääntelijät että säädellyt suhtautuivat tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin ja rationaalisten odotusten hypoteesiin “pikemminkin todellisuuden kuvauskna kuin tyyliteltynä teoriana siitä”. 93)s. 71

Eurooppalaisetkin olivat kuutamolla kuin lumiukot: “Tämä ei koske meitä!”

Blythin mukaan vielä “vuoden 2008 lopulla vaikutti siltä, että eurooppalaiset pankit olivat välttyneet [Yhdysvalloista alkunsa saaneen] kriisin pahimmilta vaikutuksilta joitakin liian suuriin saappaisiin hypänneitä saksalaisia ja belgialaisia pankkeja lukuun ottamatta”. 94)s. 74 Eurooppa ei kuitenkaan ollut valmis kohtaamaan pian alkanutta kriisiä: Irlannissa ja Espanjassa kiinteisökupla näytti poksahtavan millä hetkellä hyvänsä ja Portugali ja Italia kamppailivat hitaan talouskasvun, vanhentuvan väestön, alhaisen tuottavuuden ja kankeiden yhteiskunnallisten instituutioiden aiheuttamien haasteiden kanssa. 95)s. 87-94

Eurooppalaiset kuitenkin uskoivat järkkymättömästi pankkijärjestelmänsä “konservatiivisten toimintatapojen” patoavan finanssikriisin jälkilöylyt, mutta saksalaisten alustava diagnoosi (julkisten varojen tuhlailusta johtuva kriisi) ja siihen tarjottu lääke (talouskuri) sai kuitenkin kannatusta. 96)s. 74 Saksan liittokansleri syytti Yhdysvaltojen kriisistä “halpaa rahaa”, joka vaikutti johtaneen myös eurooppalaisten tuhlailuun. 97)s. 74 Diagnoosi ja näin ollen lääkekin oli Blythin mukaan kuitenkin aivan väärä, koska hänen mukaansa “Euroopan kriisissä valtiolla on vain statistin rooli ja markkinat ovat kaikkialla pääosassa”. 98)s. 75 Blyth myöntää velan kasvaneen ennen kriisiä ja kriisin aikana, mutta “se ei johtunut tuhlailusta, vaan muista pakottavista tekijöistä”. 99)s. 75 Kreikalle, Italialle, Irlannille ja Portugalille troikka tarjosi Blythin mukaan vuodesta 2010 alkaen talouskurin harhoja: “Pelastuksen ehtona oli, että kukin maa oikaisee taloutenssa kurssin tiukalla talouskurilla. Kaikki kääntyisi parhain päin, kunhan valtiot vähentäisivät menojaan ja nostaisivat verojaan – ja ehdottomasti vähentäisivät menojaan enemmän kuin nostaisivat veroja.” 100)s. 94 Tämä kaikki siitä huolimatta, että “velkakriisin leimaamisessa finanssikriisin syyksi on kysymys tahallisesta ja poliittisesta syyn ja seurauksen sekoittamisesta”. 101)s. 97

Blythin mukaan eräs ratkaiseva tekijä Euroopan finanssikriisille oli EUn sorvaama “valuuttaunioni, jossa vain hintavakauden ylläpitämisellä sekä velan ja alijäämien vartioimisella oli merkitystä”. 102)s. 81 Yhteisvaluutta euron rooli kriisin synnyttäjänä on keino kiinni juurisyihin eli “miksi Eurooppa on ruoskinut itseään kohti maksukyvyttömyyttä”. 103)s. 97 Blythin mukaan yhteisvaluutan mukanaan tuoma rahapoliittisen itsenäisyyden menettäminen johti lopulta siihen, että muiden euromaiden oli vaikeaa pysyä Saksan – maa, joka tuottaa todella alhaisen hintajouston tuotteita – vauhdissa. 104)s. 99-101 105)Ks. laajempi katsaus Euroopan velkakriisiin: Bagus, P. (2012). The Tragedy of the Euro. 2. p. Auburn, AL: Ludwig von Mises Institute.

Lopulta kaikki – eurooppalainen vasemmisto ja keskustaoikeisto – vaativat taltuttavansa kriisin “rahamarkkinoiden vakauden, inflaation hallinnan ja budjettilleikkausten” avulla. 106)s. 81 Eurooppalaiset poliitikot ovat olleet kyvyttömiä ymmärtämään syy-seurausyhteyksiä syyttäessään “valtioita velkakirjamarkkinoiden kriisistä”. 107)s. 97 Blythin mukaan Kreikan velkakriisi “kiihdytti Kreikan velkaantumista”, sillä Kreikka tuli Portugalin, Italian, Espanjan ja Irlannin tavoin “Saksan luottoluokituksen piiriin, koska EKP:n oletettiin takaavaan kaikkien euroon sitoutuneiden maiden velat”. 108)s. 85 “Euroopan poliittinen projekti on ollut menestystarina, mutta sen ottopoika euro on ollut musta lammas kaikille, paitsi ehkä Saksaslle”, Blyth kirjoittaa. 109)s. 98 Euron julkilausuttuna tavoitteena oli “yhdentää Eurooppaa entisestään kahdella tasolla”. Ensinnäkin euron piti synnyttää taloudellista yhdenmukaisuutta eli “Euron oli tarkoitus saada [eri] maat lähentymään muita taloudellisen tehokkuuden nimissä”. 110)s. 98 Toisekseen euron piti poistaa eri rahayksiköiden erilaisten vaihtokurssien aiheuttamat rasitukset. “Valuutanvaihdosta aiheutuu vaivaa matkusteleville ihmisille ja kansainvälistä kauppaa käyville yrityksille – – Eri valuuttakurssien yhtäaikaiset liikkeet aiheuttavat valuuttamarkkinoille epävakautta, jolta on vaikea suojautua. Lisäksi omat valuutat kannustavat heikompia talouksia hakemaan kansainvälisen kaupan kilpailukykyä devalvaatiolla, jota monet eurooppalaiset valtiot [Suomi mukaan luettuna] toistuvasti käyttivätkin.” 111)s. 98-99

Blyth muistuttaa monen taloustieteilijän, kuten muun muassa Martin Feldsteinin ja Paul Krugmanin ennustaneen europrojektin epäonnistuvan. 112)s. 101-102 113)Ks. Friedman, M. (1997). “The Euro: Monetary Unity To Political Disunity?“. Project Syndicate, 28.8.1997. Blythin mukaan kyse oli “alkujaankin höperö hanke, ja viime aikojen tapahtumat ovat osoittaneet sen umpihulluksi”. 114)s. 101 Blyth kutsuu euroa “helvetinkoneeksi”, jonka epäonnistumiselle hän näkee kolme pääasiallista syytä. 115)s. 101, 105-106 116)ks. Mykkänen, P. (2017). “EU-komissio julkisti massiivisen suunnitelman rahaliiton uudistamiseksi – Suomessa juhlakahvit menivät väärään kurkkuun“. Helsingin Sanomat, 7.12.2017

Ensinnäkin Euron käyttöönottaneet valtiot eivät muodostaneet useimpien taloustieteilijöiden mukaan”optimaalista valuutta-aluetta. Euron luvattiin tuovan tehokkuushyötyjä, mutta Euroopassa “suhdannevaihtelut ja muut vastaavat määreet” eivät olleet tarpeeksi yhteneviä. 117)s. 101 Toisekseen Euroopan unionin asettamat yhdentymiskriteerit aiheuttivat vuosikymmenen mittaisen taantuman ja työttömyyden. Syynä olivat vuoden 1992 Maastrichtin sopimuksessa määritellyt yhdentymiskriteerit. “Kriteerien täyttäminen oli euroon liittymisen ennakkoehto, ja kriteereissä edellytettiin valtioita leikkaamaan yhtä aikaa budjettivajettaan, velkojaan ja budjettivajettaan”. 118)s. 102 Kolmanneksi euron poliittisista vaikutuksista syntyi vääriä mielikuvia. Yhteisvaluutan uskottiin yhdenmukaistavan Euroopan taloudet ja johtavat ennen pitkää myös syvenevään poliittiseen integraatioon. Yhtenäisyyden ja yhdenmukaisuuden sijaan euro johtikin eri maiden erkaantumiseen “lähes kaikessa muussa paitsi vaihtotaseissa ja joukkovelkakirjojen koroissa” 119)s. 102 Blyth huomauttaakin euron olleen “käytännössä laajemmassa levityksessä oleva Saksasn markka, ja kaikki olivat nyt saksalaisia”. 120)s. 104 Pankit päätyivät samoihin lopputuloksiin, joten ne “sulloivat niitä villisti salkkuunsa otaksuen, että euron käyttöönotto olisi taianomaisesti poistanut kaikki – – riskit”, jonka myötä euroalueen reunavaltiot rahoittivat talouksiaan velkarahalla. 121)s. 104 Reuna-alueiden rahoitusmarkkinat kuitenkin sekoittuivat rahatulvan myötä, jonka myötä muun muassa yksityissektorin velkaantuneisuus räjähti käsiin. 122)s. 104

Blyth kiinnittää huomiota myös kultakannan ja euron välisiin yhteyksiin. 123)s. 207. “Jos rahan ‘vaihdettavuus’ kullaksi korvataan euron ‘loukkaamattomuudella’, niin järjestelmä on sama. Kultakannalla ja euroalueella on sama perusongelma. – – Sekä euroalueella että kultakannassa inflaatio ja delvalvaatio ovat mahdottomia, koska molemmat järjestelmät on rakennettu nimenomaan siksi, ettei setelipainoa pidä antaa epäluotettavien poliitikkojen käsiin. Molemmissa järjestelmissä ainoiksi sopeutustavoiksi jäävät siis selvitystila (joka on vihoviimeinen vaihtoehto) ja deflaatio – eli talouskuri”, Blyth huomauttaa. 124)s. 210 Tässä suhteessa huomaamme taas sen, miten vaihtoehdottomuudesta – TINA (there is no alternative, vaihtoehtoa ei ole) – tuli sekä kultakannan että lopulta myös euroalueen kohtalo. 125)s. 121-122, 198-202 Itävaltalainen taloustieteilijä Eugen von Böhm-Bawerk on kuitenkin aiheellisesti artikkelissaan Control or Economic Law (1914) korostanut tiettyjen taloudellisten lainalaisuuksien pysyvyyttä ja peruuttamattomuutta:

“Talousteoria on alusta alkaen pyrkinyt löytämään ja muotoilemaan taloudellista käyttäytymistä ohjaavia lakeja. – – siinä missä luonnollisia ilmiöitä hallitsevat muuttumattomat iankaikkiset [luonnon]lait, jotka ovat lähes täysn riippumattomia ihmisen tahdosta ja ihmisten laeista, niin myös taloudessa on tiettyjä lakeja, joiden edessä ihmisen tahto ja jopa voimakastahtoinen valtio ovat täysin voimattomia. Taloudellisten voimien virtausta tiettyihin uomiin, joihin taloudelliset lainalaisuudet ne väistämättä ohjaavat, ei voida estää edes keinotekoisin yhteiskunnallisen valvonnan keinoin.”

Valitettavasti Blyth ei kuitenkaan analysoi riittävän laajamittaisesti tätä problematiikkaa, toisin sanoen taloudellisten lainalaisuuksien luonnetta ja asemaa ihmisen ja valtion toiminnan selittämisessä. Esimerkiksi julkisen valinnan teoriaa, evoluutiopsykologiaa, institutionaalista taloustiedettä ja käyttäytymistiedettä hyödyntävälle analyysille on tarvetta. Minä en suoraan sanottuna usko siihen, että Blyth uskoisi taloustieteen olevan vain kokoelma erilaisia kontingentteja lainkaltaisuuksia 126)Ei siis lainalaisuuksia, vaan lainkaltaisuuksia – jotain, mikä muistuttaa taloudellista lakia, mutta ei kuitenkaan ole sellainen., malleja ja selityksiä, mutta hän suhtautuu syystäkin epäilevästi makrotaloudellisten lainalaisuuksien olemassaoloon ja niiden “todistamiseen” ekonometrisin menetelmin. Esimerkiksi taloudellisten lainalaisuuksien kontrafaktuaalisen luonteen käsittely olisi ollut hyvin tärkeää taloustieteen metodologian tarkemman analyysin kannalta. 127)ks. Stringham, E. P. & Gonzeles, R. (2009). “The Role of Empirical Assumptions in Economic Analysis: On Facts and Counterfactuals in Economic Law“. Journal des Economistes et des Etudes Humaines 15(1): 1-11

“Kaikki män” – Talouskurin aatehistoria ja luonnollinen historia

Ensimmäisen pääluvun jälkeen Blyth siirtää huomionsa talouskurin oppi- ja taloushistoriaan, jossa liikutaan niin talouskurin historiassa aina Adam Smithistä ja kumpaneista näihin päiviin. Lisäksi Blyth näyttää ainakin pintapuolisesti ymmärtävän myös itävaltalaista taloustiedettä, sillä henkilöhakemistosta löytyvät muun muassa F. A. Hayekin, Ludwig von Misesin ja Murray N. Rothbardin nimet. 128)Esimerkiksi säästämisparadoksin Blyth mainitsee kerran sivulla 27, mutta hän ei kuitenkaan tarkenna sitä, miten säästäminen lopulta johtaa “säästöt investointeihin imaisevan” kulutuksen romahdukseen. Toisen pääluvun ensimmäisessä alaluvussa Blyth esittelee talouskurin oppihistoriaa ja kehityskaarta ja tämän jälkeen hän kertoo erinäisistä talouskurikokeiluista ympäri maailmaa. Blyth korostaa, että “[talouskuria koskevat] ajatukset eivät kuitenkaan ilmaantunet tyhjästä, vaan niillä on esiasteensa ja edeltäjänsä”. 129)s. 126

Talouskurin määritelmä on monitahoinen ja ainakin itselleni usein varsin vaikeaselkoinen, mutta kaikki näyttävät olevan enemmän tai vähemmän yksimielisiä siitä, että talouskuri merkitsee lyhyesti sanottuna kurjuutta ja kurjuus on tietysti huono asia. Talouskuri ei itsessään ole kurjaa, mutta sen seuraukset ovat kurjia. Suomessakin asiaa koskeva keskustelu on ollut vilkasta, vaikka viime aikoina asia on putkahdellut julkiseen keskusteluun vain silloin tällöin. 130)Semkina, S. (2014). “Talouskuri pelasti euron, mutta ei ihmisiä“. Kauppalehti, 9.5.2014; Patomäki, H. (2015). “Keskustan ja Sipilän talouspoliittinen linja on leikkauksia ja yksityistämistä“. Kansan Uutiset, 24.1.2015; Helsingin Sanomat (2015). “Tiukka talouskuri voi toimia käytännössä, mutta ei teoriassa“. 11.5.2015; Sokala, H. (2015). “Talouden tuhoava kuri: käsikirjoitus“. Yle MOT, 2.11.2015; Ronkainen, A. (2016). “Huippuekonomisti väittää: Uusi luokkasota on alkanut – talouskuri on yksi tuhoisista keinoista“. Suomen Kuvalehti, 3.4.2016 “[T]arkasti rajatuissa olosuhteissa julkisia menoja lisäämällä voidaan parantaa hyvinvointia. Vastaavasti tietysti näissä olosuhteissa menojen leikkaaminen on huono asia”, Liberan aiempi tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen on huomauttanut muutaman vuoden takaisessa kirjoituksessaan. Blyth nostaa kirjassaan esille joitakin esimerkkejä “devalvaatioiden ja kattavien maltillisten työehtosopimusten ryydittämän” talouskurin onnistuneista sovellutuksista, mutta “onnistumiset ovat kuitenkin toivottoman harvinaisia verrattuna huonoihin kokemuksiin, ja talouskuripolitiikalle suotuisat olosuhteet ovat yksinkertaisesti ollutta ja mennyttä”. 131)s. 126 Blyth nostaa myös epäsuoraan esille aiemmassa teoksessaan Great Transformations: Economic Ideas and Institutional Change in the Twentieth Century (2002) esittämänsä ajatuksen ideoiden valtavasta merkityksestä maailman tapahtumien selittämisessä ja tiettyjen institutionaalisten järjestelmien ymmärtämisessä. Blyth välttää perinteisen rakenteen ja toimijan välisen vastakkainasettelun korostamalla näiden yhteyttä ideoihin.

Blyth kuitenkin muistuttaa, että talouskurillakin on aikansa ja paikkansa. “Valitettavasti [talouskuri] kuitenkin toimii vain tarkoin rajatuissa olosuhteissa, jotka eivät täsmää nykymaailman kanssa. Jos olosuhteet eivät ole oikeanlaiset, talouskuri epäonnistuu surkeasti”, Blyth huomauttaa. 132)s. 121 Blythin mukaan “eurooppalainen päättäjäeliitti perusteleekin talouskuria juuri vaihtoehdottomuudella”, mutta hänen mukaansa tämä “ei silti määritelmällisesti tarkoita, että talouskuri toimisi tai ettei vaihtoehtoja oikeasti olisi”. 133)s. 122

Blythin mukaan taouskurin “lähtökohdat ja sukupuu” löytyvät “ajattelutavoista menestyksekkäimmän eli liberalismin” historiasta ja erityisesti liberalistisesta talousajattelusta. 134)s. 122-123 Blythin mukaan liberalistisen talousajattelun historiassa on kuitenkin puute, sillä “taloustieteessä ei ole tarkoin määriteltyä talouskurin teoriaa, joka voitaisiin jäljittää perustaviin, sittemmin systematisoituneisiin ja täsmentyneisiin käsitteisiin”. 135)s. 123 Talouskurin “oppihisoria on lyhyt ja epäsuora”, joten se ei ole “huoliteltu oppirakennelma, eikä se ole osa taloustieteen tai minkään muunkaan tieteenalan perusteoriaa. Se perustuu pikemminkin erilaisiin käsityksiin siitä, mikä on valtion sopiva rooli taloudessa, ja nämä käsitykset ovat peräisin sieltä täältä pitkin klassisen ja uudemman talousteorian kenttää.” 136)s. 36 Blythin mainitseman David Colanderin mukaan liberalistiseen talousajatteluun on “alusta asti liittynyt epäluuloa valtiota kohtaan, ja siksi talouskuri on liberalistien oletusarvoinen reaktio markkinoiden toiminnan pettämiseen”. 137)s. 123 138)Wren-Lewis, S. (2016). “A general theory of austerity“. BSG Working Paper Series, BSG-WP-2016/014. Blythin mukaan liberalistisen taloustieteen synty on tarina valtion vastavoimana toimimisestä, mutta tuolloin valtio “henkilöityi hallitsijoihin eli paheellisiin, arvaamattomiin ja epäluotettaviin monarkkeihin, jotka psytyivät silmänräpäyksessä omiman kenen tahanssa varallisuuden. Valtio oli [liberalistien mukaan] täysin epäluotettava, ja sitä piti välttää, typistää ja rajoittaa.” 139)s. 123 Valtion ja markkinoiden välillä on liberalistien mukaan perimmäinen ristiriita, joka ilmenee ajatuksessa valtion alasajosta. Blythin mukaan “valtio alas” oli “1900-luvun alussa kapitalistisen maailman hallitsevalle luokalle ainoa kelvollinen vastaus – – riippumatta siitä, sopiiko vastaus kysymykseen vai ei.” 140)s. 124

Talouskuria on harjoitettu ympäri maailmaa eri aikoina eri muodoissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1920- ja 1930-lukujen taitteessa presidentti Herbert Hooverin valtiovarainministeri Andrew Mellon julisti niin sanottua “konkurssioppia”: “Työvoima, osaskkeet, maanviljelijät ja kiinteistöt – kaikki selvitystilaan”, jonka avulla “mätä puristetaan systeemistä – – ihmiset elävät moraalisemmin ja kyvyttömien ihmisten turmelema varallisuus siirtyy yritteliäämpien haltuun.” 141)s. 143 142)Ks. analyysiHerbert Hooverin presidenttikaudesta: Murphy, R. P. (2011). “Is Budget Austerity Modern-Day Hooverism?“. Mises Daily Articles, 25.4.2011 Lopulta talouskuri näytti osoittautuneen tehottomaksi 1930-luvun suurta lamaa vastaan, joten Franklin D. Rooseveltin virkakaudella käynnistettiin valtava elvytystyö eli New Deal -ohjelma vuosiksi 1933-1937. Yhdysvallat ei tietenkään selviytynyt lamasta vain Rooseveltin elvytysohjelman ansiosta, koska hänenkin valtakaudellaan vaadittin budjetin tasapainottamista. Lopulta Yhdysvalat “toipoi kuitenkin täydellisesti vasta, kun massiivinen sotatalous pudotti työttömyyden 1,2 prosenttiin vuonna 1944”. 143)s.  216 Talouskuri ei toiminut Yhdysvalloissa, vaan johti toistuvasti talouden notkahtamiseen. “Talouskuria puoltavat opinkappaleet väistyivät 1940-luvulla taka-alalle, kun massiivinen sotatalous nosti pintaan kulutusta suosivan ja siten talouskurin vastaiset ideat”, jotka pohjautuivat ennen kaikkea J. M. Keynesin vuonna 1936 julkaisemaan Yleiseen teoriaan. 144)s. 150 Toisaalta, Keynesin talousajattelu ei vakuuttanut kaikkia; vaatimukset talouskurista nostivat jatkuvasti päätään myös Yhdysvalloissa kuten aiemmin kerroin.

Myös Saksassa kokeiltiin talouskuria ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1920-luvulla. 1920-luvun hyperinflaatio on syöpynyt syvälle saksalaispoliitikkojen mieleen, joka johtui Blytin mukaan Saksan halusta “päästä eroon Ranskalle maksettavista sotakorvauksista, jotka oli sälytetty Saksan niskaan Versaillesin rauhansopimuksessa”. 145)s. 79 Hyperinflaation haamua käytetään edelleenkin Saksassa ja EKP:n puheissa keinona “hiljentää talouskurin kritiikki tai vastustettaessa evlytysehdotuksia”. 146)s. 79 Blythin mukaan toinen tekijä saksalaisten talouskuriuskossa on niin sanottu ordoliberalistinen ajatteluperinne, joka “painottaa sitä, että valtion pitää asettaa reunaehtojen toiminnalle. Ajattelun mukaan valtion tulee tarjota tarvittava sosiaalinen turvaverkko, rakentaa markkinatarpeiden mukaiset työvoiman koulutusjärjestelmät, estää kartellien syntyminen ja ehkäistä tuottamatonta finanssispekulaatiota verotuksellisin ja muin politiikkakenoin. Sääntelyllä pyritään siis mahdollistamaan markkinat, ei korjaamaan niitä.” 147)s. 79-80 Kun tähän vielä Blythin mukaan “yhdistetään tiukka budjettikuri, saadaan saksalaisen sosiaalisen markkinatalouden ydin”. 148)s. 80 Saksan lisäksi talouskuria on kokeiltu epäonnistuneesti maailmansotien välisenä aikana Iso-Britanniassa 149)s. 216-218, Ruotsissa 150)s. 218-220, Japanissa 151)s. 224-227 ja Ranskassa 152)s. 228-230. Lopputulokset? Talouskuri ei Blythin mukaan toiminut ja sen soveltaminen osoittautui hänen mukaansa vaaralliseksi, mutta toisaalta on myös hyvä muistaa, että toinen maailmansota ei todellakaan ollut syy Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden talouskasvuun. 153)s. 231-232 154)ks. Higgs, R. (2006). Depression, War, and Cold War Studies in Political Economy. Oxford, Iso-Britannia: Oxford University Press

Miksi ja miten talouskuri aina vain kerta toisensa jälkeen palaa takaisin näyttämölle? Blythin mukaan talouskurilla on ollut kannattajansa Saksassa ja Yhdysvalloissa, “mutta ymmärtääkseen tämän hyvin paikallisen ajatusmallin leviämisen maailmanlaajuiseksi opiksi on syvennyttävä tekijöihin, joita voidaan kutsua talouskurin vänkäreiksi”. 155)s. 178 Blythin mukaan “uusliberalismin nousun avaimia olivat monetaristien ja niin sanotun ‘julkisen valinnan’ koulukunnan ajatukset”, joita “yhdisti ja niiden poliittista voimaa kasvatti pyrkimys leimata valtio talouden iskunvaimentimen sijasta inflaation moottoriksi ja tuomita valtion roolin kasvattaminen vaaralliseksi kehityssuunnaksi”. 156)s. 179 Monetaristit maalasivat kankaalle kuvan “vaarallisesta valtiosta”, joka “alkoi selityksestä, että 1930-luvun lama johtui Yhdysvaltain keskuspankin lyhytnäköisestä politiikasta – –” 157)s. 178 ja johti siihen uskomukseen, että “jos valtio uskoo keynesiläiseen kausaalisuhteeseen ja yrittää elvyttää taloutta kohti täystyöllisyyttä, niin seurauksena on ainoastaan inflaatio”. 158)s. 179 Monetarismin rinnalla kehittyi myös Blythin mainitsema julkisen valinnan teoria, “joka nousi vastustamaan valtion kaikkinaista taloudellista roolia”. 159)s. 181 – Väite, joka ei kyllä pidä paikkaansa, mutta ei anneta sen pilata hyvää tarinaa. Blythin mukaan “julkisen valinnan koulukunta ei tyytynyt ainoastaan kertaamaan valtion itsetuhoisuutta, vaan halusi osoittaa valtion ajavan myös koko talouden perikatoon”. 160)s. 181 161)Julkisen valinnan teoria osoittaa, miksi poliitikot ovat valinnoissaan vastuuttomia ja miksi poliitikot toimivat juuri niin kuin he sattuvat toimimaan. Kyse on mikrotaloustieteen soveltamisesta politiikkaan – politiikkaa ilman romantiikkaa. Blythin mukaan julkisen valinnan teoriassa byrokraatit ja poliitikot (valtio) rinnastetaan muihin yksilöihin, joiden tavoitteena on rajoitteet huomioiden tulojen, statuksen ym. maksimointi. 162)s. 181 Näiden pohjalle kehittyi myös muun muassa reaalisten suhdannevaihteluiden koulukunta. 163)s. 182-184

Näiden lisäksi Blyth nostaa esille myös hieman vähemmän julkisuutta saaneen, mutta hyvin vaikutusvaltaisen italialaisen Bocconin yliopiston julkistalouden yksikön. 164)Blythin mukaan juuri bocconilainen talouskuriajattelu on vastuussa ns. elvyttävän talouskuriajatteun synnystä. Italialaisten julkistalouden koulukunnan oppi perustui ajatukseen siitä, että “valtio voi leikata talouden kasvu-uralle pienentämällä omaa velkaansa”. Bocconin koulukunta oli “yhdistelmä saksalaista ordoliberalismia ja myöhempinä aikoina julkisen valinnan teoriana tunnettua oppia”, jonka juuret palautuvat liberaalipoliitikkona ja taloustieteilijänä tunnettuun Luigi Einaudiin. 165)s. 192 Blythin mukaan toisen polven bocconilaiset, kuten Alberto Alesina, Silvia Ardagna, Guido Tabellini ja Roberto Perotti, ovat kuitenkin tunnetuimpia talouskuripolitiikan perusteiden määrittelijöitä ja puolustajia. 166)s. 193 Lukuisista tutkimuksista huolimatta italialaisetkaan eivät Blythin mukaan onnistuneet osoittamaan talouskurin toimivuutta , muuta kuin tietyissä erityistapauksissa. 167)s. 203-204

Uusliberalististen ajatusten voima on Blythin mukaan ollut ennennäkemätön, sillä ne ohjasivat “taloudellista päätöksentekoa kehittyneissä maissa 1970- ja 1980 -luvuilla merkittävästi, ja 1990-luvulle ultaessa esimerkiksi riippumattoman keskuspankin konsepti oli levinnyt ympäri maailman”. 168)s. 184 169)Myöskään itsenäiset keskuspankit eivät ole muun maailman ulottumattomissa, vaan myös ne ovat vääristymille ja harhoille alttiita ihmisyhteisöjä. Tosiasiassa keskuspankkien itsenäisyyden tulisi merkitä myös vastuuta päätöksistä. Epäluottamus valtiota kohtaan toimi  Blythin mukaan sekä uusliberalististen talousajattelun synnyttäjänä että sen vahvistajana. Blythin mukaan uusliberalistisen talousteorian ja politiikkasuositusten sekoittuminen on ollut vaarallista, sillä “ohjekirja pyhitti rahoitusalan villeimmätkin viritelmät sillä perusteella, että ne olivat määritelmällisesti tehokkaimpia mahdollisia tapoja toimia. Teoria väitti, että näin maailma toimii. Kun kuva sitten paljastui vääräksi, suurena yllätyksenä ei voi pitää, että sille perustetut rakennelmatkin romahtivat.” 170)s. 67 Lopulta talouskriisin maksajiksi joutuivat ennustamattomissa olevan systeemisen riskin olemassaolon ilmettyä tavalliset kansalaiset.

Miksi pidämme kurituksesta ja kurjuudesta? Moraali, politiikka ja poliittinen taloustiede

Blythin mukaan “pankkien pelastaminen johti velkaan, velka johti kriisiin ja kriisi johti talouskuriin”. 171)s. 259 Perimmäinen syy talouskuriin on siis liian suureksi kasvanut pankkijärjestelmä, “joka oli nykypäivän kultakannan [esim. euro] vanki niin, että ainoat keinot tilanteen parantamiseksi näyttävät olleen rahan määrän lisäys, budjettileikkaukset ja käsien ristiminen rukoukseen”. 172)s. 259 173)Huerta de Soto, J. (2012). “An Austrian Defense of the Euro“. Mises Daily Articles, 22.6.2012; Bugos, E. (2012). “A Response to de Soto’s ‘Defense of the Euro’“. SafeHaven, 11.7.2012; Hoffman, A. (2013). “The Euro as a Proxy for the Classical Gold Standard? Government Debt Financing and Political Commitment in Historical Perspective“. Journal des Économistes et des Études Humaines 19(1): 41–61.

Blyth suhtautuu finanssialan tulevaisuuteen kaiken kaikkiaan varsin synkästi. “Investointipankkien liiketoimintamalli saattaa olla aikansa elänyt. Jos näin todella on, niin kaikki lamassa käytetty ja hävitty raha on haaskattu kuolevan järjestelmän tekohengitykseen”, Blyth huomauttaa. 174)s. 259 “Ehkä pankkien viimeisten 25 liiketoimintamalli on kuolmemassa. Mikäli näin on, alan pelastaminen romahdukselta tulee kalliiksi ja vain pidentää kärsimystä”, Blyth arvuuttelee. 175)s. 262 Miten Blyth perustelee veikkauksensa? Hieman lavealla pensselillä, mutta sinänsä terävästi:

“Pankit pyrkivät kaikkialla vähentämään velkojaan, mikä kuristaa lainanantoa, heikentää kasvua ja pienentää pankkien liiketoimintaa. Pankkiosakkeiden hinnat ja pankkien markkina-arvot ovat pudonneet, ja tuotot laskevat kaikissa omaisuusluokissa. Osakkeiden merkityseminen on vähentynyt, eikä kaupankäynti suju kuten ennen. Kiinteät kulut ovat kasvussa, bonukset kutistuvat ja pankkisektori kokonaisuudessaan pienenee – – Loppujen lopuksi olemme siis köyhdyttäneet miljoonia ihmisiä pelastaaksemme yhteiskunnallisesti kyseenalaisen toimialan, joka joka tapauksessa viimeisiään. Tämä epämukava ajatus vihjaa, että pankkien pelastaminen oli lopulta turhaa.” 176)s. 262 – Lihavointi TB.

Internetissä jo vuosia kiertänyt kuva Yhdysvaltojen pankkialan konsolidaatiobuumista 1990-luvulta alkaen näyttää ainakin jossain määrin vihjaavan siihen suuntaan, että finanssialan valta-asema ei juurikaan horjunut maailmanlaajuisesta finanssikriisistä huolimatta. Ennen finanssikriisin alkua New Yorkin osavaltion apulaissyyttäjänä ja myöhemmin TARP-ohjelman ylitarkastajana toiminut Neil Barofsky on kirjassaan Bailout: An Inside Account of How Washington Abandoned Main Street While Rescuing Wall Street kertonut pelastusohjelmassa havaitsemistaan väärinkäytöksistä ja nostanut esille myös sen, että vuonna 2010 säädestystä Dodd-Frank-lainsäädäntöpaketista huolimatta finanssisektori on kasvanut entistä suuremmaksi ja vaikutusvaltaisemmaksi. Perinteiset finanssialan sääntelykeinot näyttävät olevan tehottomia nyky-ympäristössä. 177)ks. Maloney, E. F. (2006). “Banks and the SEC: A Regulatory Mismatch?“. Annual Review of Banking & Financial Law 25(1): 443-469 Igan, D., Mishra, P.  & Tressel, T. (2009). “A Fistful of Dollars: Lobbying and the Financial Crisis“. Paper presented at the 10th Jacques Polak Annual Research Conference Hosted by the International Monetary Fund Washington, DC─November 5–6, 2009; Claessens, S. & Kodres, L. (2014). “The Regulatory Responses to the Global Financial Crisis: Some Uncomfortable Questions“. IMF Working Paper WP/14/46; Lambert, T. (2015). “Lobbying on Regulatory Enforcement Actions: Evidence from Banking“. Real Estate Markets, Financial Crisis, and Economic Growth: An Integrated Economic Approach, Working Paper Series No. 28; Chalmers, A. D. (2017). “When Banks Lobby: The Effects of Organizational Characteristics and Banking Regulations on International Bank Lobbying” Business and Politics 19(1): 107-134; Groll, T., O’Halloran, S. & McAllister, G. (2017). “Lobbying and Delegation in Financial Regulation“. Preliminary Version.

Blythin mukaan Islannin ihme – toisenlainen tapa hoitaa vuosien 2008-2011 talouskriisi – herättää kuitenkin Blythin mukaan toiveita paremmasta. Blyth esittää kirjan loppuluvun toisessa osassa talouden sopeutuksesta kahdessa eri maassa, nimittäin Islannissa ja Irlannissa. “Edellinen näistä antoi pankkien kaatua ja pärjää tätä nykyä oikein hyvin – – Jälkimmäinen päätyi tukemaan pankkejaan ja ajoi itsensä sukupolven mittaiseen kurjuuteen”, Blyth kirjoittaa. 178)s. 259 Blythin mukaan syy Islannin menestykselle ja Irlannin kurimukselle oli siinä, että “Islanti antoi pankkiensa kaatua, delvalvoi valuuttansa, rajoitti pääomaliikkeitä ja vahvisti sosiaaliturvaa”. 179)s. 265 Irlanti puolestaan “omaksui talouskurin mantran, leikkasi menoja ja pelasti pankkinsa”. 180)s. 265

Irlannissa syötettiin yli 70 miljardia euroa noin 4,5 miljoonan asukkaan valtion pankkijärjestelmän pelastamiseksi. 181)s. 264 Irlantia tarjottiin myös EKPn edellisen pääjohtajan Jean-Claude Trichetin suulla Kreikalle roolimalliksi. “Irlannin julkisen sektorin palkkoja on leikattu lähes 20 prosenttia, ja regressiivisiä veroja ja asiakasmaksuja on nostettu. Hyvinvointi- ja sosiaalimenoja on leikattu rajusti.  – – Kasvusuunta oli kuitenkin kyseenalainen, koska matala yritysvero houkutteli Irlantiin monikansallisia suuryrityksiä, jotka sijoittivat sinne pääkonttorinsa ja ilmoittivat siellä voittonsa”, Blyth huomauttaa. 182)s. 264 Irlannin palveluviennin kasvu vuosina 2007-2012 oli lontoolaisen MINT Partnersin makrostrategin Martin Malonen mukaan “kokonaisuudessaan lähes täyttä höttöä”. 183)s. 265 “Irlanti on lähimpänä [taloudellista menetystarinaa], joka eurooppalaisjohtajilla on”, Center for European Reform -tutkimuslaitoksen pääekonomisti Simon Tilford totesi joulukuussa 2013 The New York Times -sanomalehdelle, “Mutta [Irlannin ‘ihme’] ei todellakaan kestä tarkempaa tarkastelua, koska maassa on koettu valtava kotimaan talouden ja elintason romahdus”. 184)Kartano, J. (2013). “Irlannin talouskasvu 50 euron kulutuksen varassa“. Kauppalehti, 28.7.2013. “Irlanti siis pelasti pankkinsa, jätti devalvoimatta ja satsasi vientivetoiseen elpymiseen, joka perustuu verokeplotteluun ja niukasti työpaikkoja luovaan haamuvientiin. Siinäpä roolimallia Kreikalle. – – Pankkien pelastaminen ja valtion taseen runteleminen on kallista puuhaa jopa silloin, kun tarjolla on oikeaa vientivetoista kasvua. Niin kuin on nähty, itsepintainen talouskuri tekee elpymisestä vieläkin vaikeampaa”, Blyth huomauttaa. 185)s. 265 Lopulta jopa jotkut troikan jäsenet päätyivät vastustamaan Irlannin talouskuria todeten sen olleen aivan liikaa pienelle maalle.

Islanti otti täysin päinvastaisen kannan talouskriisin hoitoon. Islannin lähtötilanne oli todella heikko, joten talouskriisin iskiessä tulos oli “kaikkien aikojen pankkikriisi”. 186)s. 265 Maassa oli koettu valtava yhteiskunnallinen muutos, kun pienestä saarivaltiosta oli tullut “lähes yhdessä yössä  – – kansainvälisen rahoituksen laissez-faire-keskus”. 187)s. 266 Kolme islantilaispankkia – Glitnir, Landsbanki ja Kaupthing – olivat Blythin mukaan Islannin kuplan taustalla, kun näiden pankkien maksuvalmius heikkeni voimakkaasti alkuvuodesta 2008 ja Islannin keskuspankkia huudettiin apuun. 188)Lybeck, J. (2016). The Future of Financial Regulation: Who Should Pay for the Failure of American and European Banks?. Cambridge, Iso-Britannia: Cambridge University Press, s. 227-236.

Islantilaiset eivät kuitenkaan noudattaneet kansainvälisten rahoittajien ja IMF:n tahtoa, vaan “Islanti hyväksyi 6. lokakuuta 2009 kiireellisen lain, joka soi sille oikeuden ottaa hallintaansa ongelmapankit keskuspankin ohi. Näin kuopattiin keskuspankin mahdolliset suunnitelmat pankkien pelastamiseksi. Pankit tuli päästää konkurssiin ja panna selvitystilaan. Velkoja ei kansallistettu, vaan joukkovelkakirjojen haltijat ja ulkomaiset velkojat kantoivat selvittelyn pahimmat seuraukset.” 189)s. 267 Tämä kaikki siitä huolimatta, että Islanti oli jo alun alkaenkin “vielä Irlantiakin vapahemmassa tilanteessa. Islannissa pankkien varallisuuden suhde BKT:seen oli vuonna 2007 lähes 1000 prosenttia”. 190)s. 265 IMF ennusti vuodelle 2009 Islannin talouden supistuvan 10 prosenttia, mutta Blythin mukaan se supistui vain 6,5 prosenttia ja vuonna 2010 vielä 3,5 prosenttia. Vuonna 2011 Islannin talous kuitenkin kasvoi jo 3 prosenttia, “joka osaltaan perustui reaaliseen hyödyke- ja palveluvientiin” ja vuonna 2012 Islanti sijoittui jo talouaskasvulla mitattuna OECD-maiden huipun tuntumaan. 191)s. 267-268 Islannissa työlisyyden kasvu lähti nopeasti nousuun ja reaalipalkat paranivat – toisin kuin Irlannissa. Islanti toki uudelleenpääomitti pankkinsa, mutta ei lähtenyt loputtomalle Irlannin tielle – päätehtävä oli pääomaliikkeiden rajoitteiden avulla ajaa sisään elvyttävää talouspolitiikkaa ja “siirtyä sitten tasapuolisesti kohdistettuun julkistalouden vakauttamiseen”. 192)s. 267

Blythin mukaan Islanti opetti kaksi tärkeää asiaa talouskurin käytännöstä eräänlaisena luonnollisena kokeena: 193)s. 265

  1. Talouskuri ei toimi käytännössä: “Kun toimit täysin vasten talouskurioppia, niin et ainoastaan selviyty vaan myös vaurastut” 194)s. 269
  2. Voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi johtaa pitkittyneisiin ongelmiin: “Älä pelasta pankkeja” 195)s. 269 196)Shostak, F. (2008). “The Rescue Package Will Delay Recovery“. Mises Daily Articles, 29.9.2008; Rockwell Jr., L. H. (2008). “Don’t Bail Them Out“. Mises Daily Articles, 10.9.2008; Thornton, M. (2011). “The Lehman Borthers Plan“. Mises Daily Articles, 25.5.2011.

Yleisesti ajatellaan, että “pahasti velkaantuneiden yhteiskuntien vaihtoehdot ovat vähissä ja läpikotaisin huonoja” 197)s. 269 Inflaatio, deflaatio ja selvitystila ovat kaikki huonoja vaihtoehtoja, joten onko olemassa mitään muuta vaihtoehtoa? “Kyllä”, Blyth vastaa, “Ensimmäinen linja tunnetaan nimellä ‘finanssitukahdutus’. – – Pankit, eläkerahastot ja muut pitkäaikaisen velan haltijat taivutetaan pääomarajoitteilla, korkokatoilla ja muilla keinoilla pitämään hallussaan suuria määriä valtion joukkovelkakirjoja. – – Käytännössä toiminta tarkoittaa joukkovelkakirjojen haltijoille langetettavaa veroa. – – [Toinen linja tunnetaa nimellä ‘hyvin ansaitsevien veronkiristykset’]. Myös henkilöveroilla on varaa kasvaa.” 198)s. 269-270

Blythin kirjan opetukset

Blyth on mestarillinen tarinankertoja, joka yhdistää mestaripuhujan kolme hyvettä. Blyth osaa yhdistää asiantuntija-asemansa (ethos), perustellut näkökohtansa (logos) ja oikeudenmukaisuuden tuntonsa (pathos) johdonmukaiseksi kertomukseksi talouskurin vaaroista. Mestaripuhujakin voi joskus sortua ylilyönteihin ja näin tekee myös Blyth; rivien välistä paistaa ainakin minulle silloin tällöin lähes suoranainen inho niitä kohtaan, jotka eivät välttämättä jaa kaikkia hänen näkemyksiään talouskurista.

Blyth ei siis juurikaan säästele sanojaan kritisoidesssaan talouskuria ja “elvyttävää talouskuria” (engl. expansionary austerity) kannattavia poliitikkoja, pankkiireja, virkamiehiä, taloustieteilijöitä ja asiantuntijoita, mutta ajoittain hyvinkin kriittinen ja poleeminen kirjoitustapa sopii varsin hyvin talouskurin käsittelyyn. 199)Blythin tapa käsitellä talouskuria muistuttaa hieman Florian Schuin vuonna 2015 ilmestyneen teoksen, Austerity: The Great Failure, vielä talous- ja moraalihistoriallisempaa lähestymistapaa, mutta Blythin teos on kokonaisuuessaan huomattavasti Schuin teosta parempi. Blythillä on väite ja hän ei kainostele väitteensä perusteluissa. Blyth on myös taitava esittelemään monimutkaisia ja laajoja asia- ja ilmiökokonaisuuksia. Esimerkiksi Yhdysvaltain finanssikriisiä käsittelevä luku on mielestäni todella hyvä, koska Blyth on monista asioista samaa mieltä kuin minä (aina hyvä juttu) ja samalla hän onnistuu nostamaan esille sellaisia asioita, jotka kirjoitetaan vain johonkin sivulauseeseen. Esimerkiksi johdannaisten ja niiden kohde-etuuksien merkitystä on toki aiemminkin korostettu, mutta Blyth nosti mielestäni hienosti esille johdannaismarkkinoiden vahvistusvaikutuksen ja sen virheellisen oletuksen, että eri varallisuuserät eivät korreloisi ainakaan kovin vahvasti keskenään. 200)s. 47-50

Blyth hyödyntää sujuvasti tarjolla olevaa todistusaineistoa ja tarjoaa argumenteilleen riittävästi muun muassa tutkimuslähteitä ja tilastoja. Blyth kertoo kirjan alussa myös siitä, että hän on “sosiaaliapulapsi – ja ylpeä siitä”. 201)s. 15 Hänen sosiaalisen nousunsa “teki mahdolliseksi juuri se, mitä nykyään pidetään talouskriisin pääsyynä. Se on valtio, tarkemmin sanoen hillitön, holhoava ja hallitsematon hyvinvointivaltio”. 202)s. 15 “Niinpä talouskuripolitiikan vaihtoehdottomuus ärsyttää minua hyvin henkilökohtaisella tasolla. – – Hyvinvointivaltion leikkaaminen talouskasvun edistämisen ja mahdollisuuksien parantamisen nimissä on loukkaavaa propagandaa”, Blyth kirjoittaa. 203)s. 15 En tunne Blythin omaa poliittista ajattelua sen tarkemmin, mutta Margaret Petrien mukaan hän muistuttaa jossain määrin (jälki)keynesiläistä sosiaalidemokraattia ja Blyth näyttää kaipailevan takaisin 1950- ja 1960-lukujen eurooppalaisia sosiaalidemokraatteja suurine uudistusunelmineen. 204)ks. Social Europe (2016). “Europe Calling: A New Deal for Europe – Creating Growth and Employment“. Politik für Europa, 2.6.2016 Blyth ei ole marxisti, vaikka kirjoittaakin erityisesti johdannossa ja toisen painoksen jälkikirjoituksen eräässä alaluvussa (“Miksi talouskuri pitää pintansa? Esittelyssä luokkakohtainen optio”) luokkapolitiikasta ja nostaa toistuvasti esille talouskurin tulon- ja varallisuusjaolliset vaikutukset.

Blyth, kuten jo aiemmin kerroin, kiinnittää erityistä huomiota siihen, millaisia tulon- ja varallisuusjaollisia vaikutuksia talouskurilla on ollut; ja Blythin tarjoamien tietojen valossa talouskuri ei ole onnistunut parantamaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asemaa, vaan päinvastoin heikentänyt heikoimpien asemaa entisestään.

Blythin tapa nivoa yhteen talouspoliittiset, historialliset ja yhteiskunnalliset katsantokannat on todella hyvä, sillä tämän kautta syntyy varsin kokonaisvaltainen kuva talouskurin historiallisista juurista, teoriasta ja käytännöstä. 205)Blyth ei muutenkaan ole perinteinen kuivahko akateeminen ajattelija, vaan hän on ottanut kantaa monenlaisiin maailmanpoliittisiin kysymyksiin. Esimerkiksi Blythin tapa tehdä eräänlaista talouskurin tiedon geneaologiaa – yritys jäljittää talouskurin opinkappaleita, oppi-isiä ja keskeisiä uskomuksia – on todella mielenkiintoista luettavaa, vaikka John Locken, David Humen ja Adam Smithin tuotannossa ei talouskurin käsitettä ollutkaan. Ja juuri tämä tekee Blythistä mestarillisen tarinankertojan: “Kun katsotaan nykypäivän käsityksiä talouskurista, niin Smithin moraalinen ja Humen taloudellinen velkakritiikki vaikuttavat molemmat tutuilta”, Blyth huomauttaa. 206)s. 139 207)Teoksessahan on kokonainen talouskurin aatehistoriallinen sukupuu aina valistuksesta näihin päiviin. Blyth punoo teoksessaan yhteen monta tarinankerronnan tasoa aina talouskurin aate- ja taloushistoriasta nykyajan kriisinhoitoon ja talouspolitiikan analyysiin.

Toisaalta Blyth sortuu minusta jonkinasteiseen jälkiviisasteluun ja ylimieleen. Blyth analysoi jo tapahtuneita virheitä, vääriä johtopäätöksiä ja harhakäsityksiä terävästi, mutta hän ei kuitenkaan tarjoa selkeitä toimintaohjeita tästä hetkestä tulevaisuuteen. Jos talouskuri ei toimi, mitä vaihtoehtoja meillä juuri nyt on tarjolla? Miksi juuri nämä vaihtoehdot ovat parhaat? Miten nämä vaihtoehdot toimeenpannaan käytännössä? Käytännössä Blyth päätyy kannattamaan Islannin esimerkkiä, mutta Islanti meni jo. Mitä meidän muiden pitäisi tehdä juuri nyt? Pitääkö uudistaa pankkisääntelyä, muuttaa verojärjestelmää, yrittää islantilaista finanssitukahdutusta vai mitä? Miksi juuri nämä toimenpiteet ovat parhaita?

Mitä annettavaa Blythin kirjalla on Suomelle? Blyth on kirjoittanut esipuheen suomennokseen otsikolla “Talouskuri ei toimi Suomessakaan”, jossa Blyth ihmettelee suomalaisten hinkua toteuttaa talouskuripolitiikkaa vapaaehtoisesti. “[Talouskuri] on immuuni empiiriselle kumoamiselle, joten sen kestosuosiossa ei pitäisi olla mitään yllättävää. Silti voidaan kysyä, miksi ihmeessä Suomen kaltainen maa yhtäkkiä kääntyy taantumuksen polulle”, Blyth ihmettelee.

Edes rakenneuudistustusten lupaus ei vakuuta Blythiä siitä, että talouskuri tarjoaisi paremmat eväät tulevaisuuteen. 208)s. 298-300 Blythin mukaan rakenneuudistukset ovat esimerkki siitä, miten talouskuripolitiikka on kehittynyt kohti rakenneuudistusajattelua. Rakenneuudistusten merkitystä Blyth ei vähättele, mutta empii niiden tehosta ja tehokkuudesta. 209)s. 298 Vuonna 2015 Saksan demaripuolueelle pitämässään puheessa Blyth kritisoi vahvasti rakenneuudistuksia, mutta en ole aivan samaa mieltä hänen argumenteistaan. Kilpailukyvyn rapautumisen korjaamiseksi on ehdotettu sisäistä devalvaatiota, jolla tilanne pitäisi saada korjattua. Sisäisen devalvaation avulla vaihtotaseen alijäämän pitäisi teoriassa korjautua ja velkaantumisen taittua. Kaikissa maissa tämä keino ei välttämättä toimi, mutta ainakin joissakin tapauksissa sisäisellä devalvaatiolla on selkeät etunsa.

Talouskuri ei ole Blythin mukaan talouskuri ei ole edistänyt “rauhaa, vakautta ja kestävää velanhoitoa, päinvastoin – se on johtanut luokkapolitiikkaan, mellakoihin, velan kasvuun, salamurhiin ja sotaan”. 210)s. 257 Euroalueella koetut hyvät, turhat ja suorastaan vaaralliset uudistukset eivät hänen mukaansa johda pitkällä tähtäimellä parempaan lopputulemaan. 211)s. 290-294 Tietynlainen talouskuri – “loppujen lopuksi vaarallinen mutta niin viettelevä oppi” – on zombi, joka löytää aina uuden uhrin. 212)s. 303 213)Blyth, M. (2013). “The Austerity Delusion: Why a Bad Idea Won Over the West“. Foreign Affairs (May/June). Tarkoittaako talouskuri kuitenkaan aina sitä mitä Blyth sillä tarkoittaa? Ei välttämättä. Philipp Baguksen on kirjoittanut julkisesta talouskurista seuraavasti:

“Julkinen talouskuri on välttämätön edellytys yksityiselle kukoistukselle ja nopealle elpymiselle. Euroopan (ja Yhdysvaltojen) ongelma ei ole liiallinen vaan liian pieni määrä talouskuria – tai talouskurin täydellinen puuttuminen. BKT:n lasku voi olla merkki siitä, että talouden [tervehtymiselle] välttämätön ja terveellinen rakenneuudistus on käynnissä.”

Blythin kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta, mutta hänen teoksensa on tärkeä lisä suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun. Teos on kokonaisuudessaan suomennettu mielestäni erittäin hyvin, vaikka terminologiasta voi olla paikka paikoin hieman eri mieltä. Suomennostyötä johtaneelle Tampereen yliopiston Hannu Laurilalle ja hänen työryhmälleen nostan hattua, koska ajankohtaista ja mielenkiintoista suomenkielistä talouspoliittista kirjallisuutta ei ole koskaan liikaa tarjolla. Kirjasta löytyy joitakin kirjoitusvirheitä, mutta niitä on vielä enemmän tässä kirjaesittelyssä – ja silloin tällöin pohdin sitä, että onko tämä nyt suomennettu minusta oikein ja tarkoittikohan kirjoittaja ihan sitä tai tätä. Kirjasta löytyy (onneksi) henkilö- ja asiahakemisto, jonka lisäksi lähdeviitteet on myös kauniisti suomennettu, vaikka olisin kaivannut joidenkin englanninkielisten alkuperäisteosten viitteiden tilalle vastaavia viittauksia suomennettuihin teoksiin. 214)esim. s. 304/Esipuhe/Viite 1 – Edesmenneen professori Tony Judtin teos Ill Fares the Land. A Treatise On Our Present Discontents on ilmestynyt vuonna 2011 Like-kustantamolta ja s. 305/Luku 1/Viite 22 löytyvä nobelisti Paul Krugmanin End This Depression Now! löytyy Helsingin Sanomien kustantamana suomeksi. Vrt. toisaalta viittaus Vastapainon kustantamaan suomenkieliseen Quigginin teokseen sivulla 205/Luku 1/Viite 15. Tämän lisäksi viitteet olisi voinut järjestää omaksi erilliseksi kirjallisuus-/lähdeluttelokseen, jonka avulla lukija olisi voinut paremmin perehtyä kirjallisuuteen.

Noh, mitä mieltä Blyth on Euroopan nykytilanteesta? Tilanne ei ilmeisesti ole kovinkaan paljon ainakaan parantunut.


Kirja-arvostelut, -esittelyt ja -katsaukset muualla:

Talouskuri: Vaarallisen opin historia
Mark Blyth
330 s. 2017. Vastapaino. €28.00 (pehmeäkantinen)

References   [ + ]

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *