Jörg G. Hülsmann: Deflaatio ja vapaus

Esittely

Tässä ranskalaisen Angersin yliopiston professori Jörg Guido Hülsmannin (kotisivut, esittely) kirjassa tarkastellaan tärkeää asiaa: vallitsevaa näkemystä, jonka mukaan deflaatio (yleinen hintojen laskeminen ja/tai rahamäärän kutistuminen) on katastrofi, joka on pysäyttävä. Hülsmann osoittaa, että deflaatiossa ei ole mitään pelättävää. Valtion tulisi sallia, jotta talous elpyisi ja jopa uudistuisi. Deflaatiossa maksukyvyttömyyteen tai konkurssiin ajautuneet toimijat ovat selvitettävä ja lopetettava, ja niihin kuuluvat myös pankit ja muut rahoituslaitokset.

Tämä essee kattaa yllättävän laajan talousteoreettisen maaperän, mukaan lukien rahan ja koron luonteen, nousu- ja laskusuhdanteet (suhdannekiero), vakauttamistoimenpiteiden mahdottomuuden ja taantuman taloudellisen etenemisen. Hülsmann kuljettaa ajattelunsa häntä edeltäneitä tutkijoita pidemmälle ja esittää, ettei valtion tulisi ryhtyä minkäänlaisiin toimiin laskusuhdanteen korjaamiseksi rahaa luomalla. Ei edes silloin, kun hinnat laskevat jyrkästi ja rahamäärä kutistuu voimakkaasti. Hän perustelee ajatuksensa sekä taloustieteellisesti että poliittisesti.

“Deflaatio ei ole luonnostaan paha asia, ja täten ei ole lainkaan itsestään selvää, että viisaalla rahapolitiikalla olisi pyrittävä estämään tai vaimentamaan sen vaikutuksia hinnalla millä hyvänsä. Deflaatio luo suuren määrän häviäjiä, ja monet näistä häviäjistä ovat täysin viattomia ihmisiä, jotka eivät vain ole olleet riittävän viisaita ennakoimaan sitä. Mutta deflaatio luo myös monia voittajia, ja se myös rankaisee monia poliittisia yrittäjiä, jotka olivat menestyneet läheisistä suhteistaan niihin tahoihin, jotka hallitsevat fiat-rahan tuotantoa.”

“Deflaatio jarruttaa – ainakin tilapäisesti – vallan jatkuvaa keskittämistä ja lujittumista valtiovallan ja erityisesti toimeenpanovallan käsiin. Deflaatio hidastaa hyvinvointivaltion kasvua, ellei se johda jopa sen täydelliseen hajoamiseen. Lyhyesti sanottuna deflaatio on ainakin mahdollisesti suuri vapauttava voima. Se ei vain palauta paisunutta rahajärjestelmää takaisin lähtökuoppiin, sillä se palauttaa myös koko yhteiskunnan takaisin kosketuksiin todellisuuden kanssa, koska deflaatio tuhoaa taloudellisen perustan yhteiskuntakehityksen ohjailijoiden, poliittisten mielipiteenmuokkaajien ja aivopesijöiden taloudellisen alta.”

Toivottavasti tämä essee avartaa mieltäsi. Hülsmannin argumentaation ymmärtämisestä on hyötyä jopa niille, jotka eivät päädy samoihin johtopäätöksiin hänen kanssaan. Hülsmann auttaa lukijaa pääsemään eroon vallitsevista poliittisen kulttuurin ja perinteisen talousajattelun harhoista.

Esipuhe

Minulla on suuri ilo nähdä tämä pieni essee painettuna. Yli viisi vuotta sitten kirjoitettu ja esitetty, se oli tuolloin tervetullut itävaltalaisen taloustieteen tutkijoiden keskuudessa. Sitä ei kuitenkaan ymmärretty, ja ne, jotka eivät tulleet tästä itävaltalaisesta taustasta, torjuivat sen. Lyhyt essee ei kuitenkaan tavoittaisi laajempaa yleisöä. Siksi päätin olla julkaisematta Deflaatio ja vapaus -esseetä ja ryhdyin työskentelemään myöhemmässä kirjassani The Ethics of Money Production esittämäni argumenttini parissa. Tämän kirjan Mises Institute julkaisi vuonna 2008.

Nykyisen kriisin aikana Yhdysvaltain ja muiden maiden kansalaisten on tehtävä tärkeä valinta. 1)suom. huom. – Hülsmann on osoittanut kirjoituksensa amerikkalaisille, mutta se pätee yhtä hyvin niin eurooppalaisiin, afrikkalaisiin kuin myös aasialaisiin. He voivat tukea politiikkaa, jonka tarkoituksena on nykyisen fiat-rahajärjestelmämme säilyttäminen ja siihen loogisesti sisältyvää pankkien ja rahoitusmarkkinoiden valitettavaa tilaa. Tai he voivat tukea politiikkaa, jonka tarkoituksena on palauttaa rahan ja rahoitustoiminnan vapaat markkinat. Viimeksi mainittu politiikka vaatii valtiota pitämään näppinsä poissa pelistä. Valtion ei pitäisi tuottaa rahaa eikä sen pitäisi nimetä erityisvirastoa tuottamaan rahaa. Sen ei pitäisi pakottaa kansalaisia käyttämään fiat-rahaa asettamalla laillisia maksuvälineitä koskevia lakeja. Sen ei pitäisi säännellä pankkitoimintaa eikä sen pitäisi säännellä rahoitusmarkkinoita. Sen ei pitäisi pyrkiä asettamaan korkoja, rahoitusvälineiden hintoja tai hyödykkeiden hintoja.

Nämä toimenpiteet ovat selvästikin radikaaleja nykypäivän normien valossa eivätkä ne todennäköisesti saa riittävästi tukea. Mutta näiltä toimenpiteiltä puuttuu tuki tietämättömyyden ja pelon vuoksi.

Käytännöllisesti kaikki rahan ja rahoituksen asiantuntijat – keskuspankkiirit ja useimmat yliopistoprofessorit – kertovat meille, että kriisi iskee Yhdysvaltain ja muiden keskuspankkien kaikista ponnisteluista huolimatta. 2)suom. huom. – Hülsmann puhuu yhdysvaltalaisille lukijoille, mutta hänen huomionsa koskevat myös muita maita ja niiden keskuspankkeja. He kertovat meille, että raha-, pankki- ja finanssimarkkinoiden ei ole ollutkaan tarkoitus olla vapaita, koska ne päätyvät epäjärjestykseen siitä huolimatta, että valtio – valtavana toimijana – on läsnä markkinoilla rahoitustoimijana, sääntelijänä ja rahantuottajana. He kertovat meille, että nykyinen rahajärjestelmämme tarjoaa meille valtavia etuja, joita olisi typerää olla suojelematta. Nämä samat asiantuntijat kehottavat meitä antamaan valtiolle entistä enemmän tilaa toimia rahoitusmarkkinoilla, kasvattamaan sen sääntelyvaltaa ja kannustamaan sitä entistä suurempaan rahatuotantoon pelastus- ja tukipaketteja varten.

Kaikki nämä väitteet ovat kuitenkin vääriä, kuten taloustieteilijät ovat osoittaneet yhä uudelleen ja uudelleen Adam Smithin ja David Ricardon ajoista lähtien. Paperirahajärjestelmä ei ole eduksi yleisestä näkökulmasta. Se ei luo todellisia resursseja eli voimavaroja, joista hyvinvointimme riippuu. Se ainoastaan jakaa olemassa olevia resursseja eri tavalla; jotkut ihmiset hyötyvät, toiset häviävät. Se on järjestelmä, joka tekee pankeista ja rahoitusmarkkinoista haavoittuvia, koska se saa ne säästelemään liiketoiminnan keskeisistä turvaventtiileistä: käteisestä ja pääomasta. Miksi pitää hallussaan merkittäviä käteisvaroja, jos keskuspankki on valmiudessa lainaamaan sinulle minkä tahansa määrän hetkessä? Miksi käyttää omaa rahaa, jos voit rahoittaa sijoituksesi edullisella rahapainotalon luotolla? Näiden kysymysten esille nostamiseksi niihin on vastattava. Kriisi ei iskenyt meihin raha- ja rahoitusviranomaisten läsnäolosta huolimatta. Se iski meihin heidän takiaan.

Sitten on pelkokerroin. Jos noudatamme näpit irti -politiikkaa, suurin osa asiantuntijoista kertoo meille, että pankkiliiketoiminta, rahoitusmarkkinat ja suurin osa kaikesta muusta kansantaloudesta pyyhkiytyvät pohjattomaan deflaatiokierteeseen.

Tämä essee väittää, että tämä on puolitotuus. On totta, että ilman valtion lisätoimenpiteitä syntyisi deflaatiokierre. Ei pidä paikkaansa, että tämä kierre olisi pohjaton ja pyyhkisi kansantalouden pois. Deflaatio ei olisi kuolemanvaarallista väestölle ja kansan hyvinvoinnille. Se tuhoaa lähinnä ne yritykset ja toimialat, jotka elävät loisina muun talouden kustannuksella ja jotka ovat olemassaolonsa velkaa nykyiselle fiat-rahajärjestelmällemme. Jopa lyhyellä aikavälillä deflaatio vähentää todellisia tuloja vain melko kapeissa rajoissa. Ja se vapauttaa kiitotietä huomattavalle kasvulle keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Meidän ei pitäisi pelätä deflaatiota. Meidän pitäisi rakastaa sitä yhtä paljon kuin vapauksiamme.

 

JÖRG GUIDO HÜLSMANN
Angers, Ranska
Lokakuussa 2008

I

1900-luku on ollut kaikkivoipaisen valtion vuosisata. Joissakin maissa totalitaariset hallitukset ovat vakiinnuttaneet asemansa vallankumousten avulla – ilmaisesti huono strategia, sillä yksikään näistä valtioista ei ole enää olemassa. Mutta muissa maissa totalitarismi ei ole herännyt henkiin niin kuin Venus syntyi aalloista. Yhdysvalloissa ja lähes kaikissa Länsi-Euroopan maissa valtiovalta on kasvanut hitaasti mutta varmasti, ja jos tätä kasvua ei huomioida, se tekee näistä maista jonain päivänä totalitaarisia, vaikka se näyttää olevan kaukana nykyhetkestä.

Tosiasia on, että kaikissa länsimaissa julkisen talouden kasvu on ollut nopeampaa viimeisten sadan vuoden aikana kuin talouden kasvu. Sen kaikkein näkyvimmät ilmenemismuodot ovat hyvinvointivaltio ja sodankäyntivaltio. 3)Yhdysvaltain tapauksessa sodankäyntivaltio on ollut voimakkaampi valtiovallan kasvun moottori kuin hyvinvointivaltio; ks. Robert Higgs, Crisis and Leviathan: Critical Episodes in the Growth of American Government (New York: Oxford University Press, 1987). Siis sosiaalis-sodankäynnillisen valtion kasvu ei olisi ollut mahdollista ilman inflaatiota, jolla viittaamme tässä tutkimuksessa rahaperustan ja rahavälineiden, jotka voidaan tarpeen mukaan muuttaa rahaperustaksi, lisääntymiseksi. 4)Tämä määritelmä seuraa Murray N. Rothbardia, Man, Economy, and State, 3. p. (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute), s. 851, joka määrittelee inflaation rahan määrän lisääntymisenä rahatakeita enemmän. Vaikka Rothbardin määritelmä soveltuu hyödykerahakantaan perustuvaan  osittaisvarantopankkijärjestelmään, meidän määritelmämme on määrä sopia fiat-rahakantaan osittaisvarantopankkijärjestelmän erityistapauksena. Molemmat määritelmät poikkeavat inflaation käsitteen tavanomaisesta merkityksestä, jonka mukaan inflaatio nostaa rahassa mitattua hintatasoa (“yleinen hintatason nousu”). Jälkimmäinen määritelmä ei ole kovin hyödyllinen meille, koska aiomme analysoida rahaperustan tarjonnan muutosten syy-seuraussuhteiden vaikutuksia (jotka ovat aina poliittisen valvonnan kohteena). 5)suom. huom. – Hülsmann käyttää hieman vanhahtavaa käsitettä “financial title” rahavälineille. 6)suom. huom. – Hülsmannin mukaan “inflaatio on mikä tahansa rahan tarjonnan lisäys, joka loukkaa yksityisiä omistusoikeuksia… [I]nflaatio on aina pakotettu rahan tarjonnan lisäys.”; ks. Petri Kajander, Klassista taloutta itävaltalaisittain: Nykylaman syistä ja parannuskeinoista rahatalouden vääristymiin (Credentum, 2013); Jörg Guido Hülsmann, “Fiat-inflaation kulttuurillinen ja henkinen perintö” (Taloudenperusteet.com, 2009). Yhä uusien paperidollarien tuotanto ja yhä uusien keskuspankin luotonantomahdollisuuksien myöntäminen Yhdysvaltain keskuspankille ovat tarjonneet likviditeettiä pankkien luomien kysyntätalletusten ja muiden rahakorvikkeiden entistä suuremmalle kasvulle, mikä puolestaan on tehnyt mahdolliseksi ennennäkemättömän julkisen velan kasvun. Yhdysvaltain julkinen velka on tällä hetkellä (joulukuu 2002) noin 6,2 biljoonaa kun se oli vielä alle 2 biljoonaa 1980-luvun alussa ja alle biljoonan ennen paperidollarin aikakautta, joka sai alkunsa, kun presidentti Nixon sulki kultaikkunan 1970-luvun alussa. 7)suom. huom. – Tällä hetkellä (elokuussa 2019) Yhdysvaltain liittovaltion velka on yli 16 biljoonaa dollaria. Biljoonassa on 12 nollaa eli se on tuhat miljardia.

Paperidollarin ja julkisen velan eksponentiaalisen kasvun välinen yhteys on hyvin tiedossa. Velkojien kannalta liittovaltion hallitus valvoo Yhdysvaltain keskuspankkia – paperidollareiden monopolituottajaa – eikä se voi näin ollen koskaan mennä konkurssiin. Liittovaltio voi tarvittaessa tulostaa minkä tahansa määrän dollareita velan kuittaamiseksi. Valtion joukkovelkakirjalainojen ostaminen on täten taattu vakuudella, jota kukaan muu velallinen ei voi tarjota. Liittovaltio voi laajentaa toimintaansa jatkuvasti ja rahoittaa ne lisävelalla, vaikka ei olekaan mitään mahdollisuutta, että nämä velat maksetaan takaisin verotuloilla. Tuloksena on ilmeisesti niiden valtioiden ja hallintojen hallitsematon kasvu, jotka hallitsevat paperirahan tuotantoaan.

Niiden monien syiden joukossa, jotka sattuivat vaikuttamaan tämän tilanteen syntyyn, on myös ammattimaisten taloustieteilijöiden tietynlainen älyllisen vastustuskyvyn puute. Tässä esseessäni aion käsitellä väärää ajatusta, joka on estänyt monia taloustieteilijöitä ja muita älymystön edustajia torjumasta inflaatiota riittävän päättäväisesti. Useimmat taloustieteilijät kannattivat inflaation vastustamista juuri silloin, kun sitä tarvittiin eniten, nimittäin historian muutamassa käännekohdassa, kun inflatorinen järjestelmä oli romahtamaisillaan. Sen sijaan että he olisivat analysoineet tapahtumia riippumattomasti, he ryhtyivät pelkäämään deflaatiota inflaatiota enemmän, ja päätyivät siten tukemaan “reflaatiota” – mikä on ei itse asiassa ole mitään muuta kuin lisää inflaatiota. 8)Tätä tutkimusta varten määrittelemme inflaation rahaperustan ja rahavälineiden, jotka voidaan tarpeen mukaan muuttaa rahaperustaksi, vähentymiseksi. Tämä poikkeaa jälleen käsitteen tavanomaisesta merkityksestä, jonka mukaan deflaatio laskee rahassa mitattua hintatasoa (“yleinen hintatason lasku”). Mutta kuten lukija huomaa, analyysimme kattaa molemmat ilmiöt – deflaatio määritelmässämme ja hintatason aleneminen. Määritelmässä on kyse vain siitä, että analyysimme on tällöin käytännöllisempi. Rahapolitiikan portinvartija voi milloin tahansa estää määritelmämme mukaisen deflaation, vaikka se voi toisinaan olla kykenemätön estämään hintatason laskua edes pumppaamalla suuria määriä perusrahaa talouteen.

Amerikan Yhdysvallat on kokenut kaksi tällaista käännekohtaa: suuren laman ja pienen laman, jonka kohtaamme nyt ensimmäisen maailmanlaajuisen osakemarkkinoiden nousun jälkeen. Rahajärjestelmämme deflatorisen romahduksen uhka on jälleen hyvin ajankohtainen mahdollisuus. Marraskuussa 2002 Yhdysvaltain keskuspankin virkamiehet (Greenspan, Bernanke) ja Englannin keskuspankin (Bean) julistivat, että ei olisi mitään rajaa sille rahan määrälle, jonka he tulostaisivat deflaation torjumiseksi. Nämä suunnitelmat kuvastavat sitä, mitä nykyään yleisesti pidetään rahapolitiikan ortodoksiana. Jopa monet menneisyyden inflaatiopolitiikan kriitikot myöntävät, että nykyisissä olosuhteissa inflaatiosta voi olla hyötyä, jos sitä käytetään deflaation torjumiseen. Jotkut heistä huomauttavat, että deflaatiota ei ole vielä tapahtunut, ja siksi ei ole tarvetta lisätä rahan tulostamista. Toisaalta he ovat periaatteessa yhtä mieltä siitä, että jos suuri deflaatio astuu kuvioihin mukaan, menojen lisäyksille syntyy poliittista painetta, ja että lisääntyneiden menojen rahoittamiseksi hallitusten olisi velkaannuttava enemmän ja keskuspankkien tulisi tulostaa enemmän rahaa. 9)Ks. esim. vakaan ja kovan rahan puolustamisella mainetta niittäneiden toimittajien, kuten yhdysvaltalaisen Steve Forbesin ja saksalaisen Stefan Baronin, kolumnit ja pääkirjoitukset. Sama viesti löytyy myös muuten järkevien taloustieteilijöiden, kuten Jude Wanniskin ja Norbert Walterin, julkaisuista. Oireileva essee on Norbert Walter, “Is the Global Recession Over?” Internationale Politik (transatlanttinen painos, syksy 2002): 85–89.

Tällaisilla näkemyksillä on tiettyä kannatusta jopa itävaltalaisten taloustieteilijöiden keskuudessa. Ludwig von Mises, Hans Sennholz, Murray Rothbard ja muut itävaltalaiset ovat tunnettuja tinkimättömästä inflaation vastustamisesta. Mutta vain Sennholz ei taipunut olemaan ylistämästä deflaatiota ja lamaa, kun kyse oli fiat-rahan lakkauttamisesta ja kestävän ja vakaan rahajärjestelmän tuomisesta sen tilalle. Mises ja Rothbard sen sijaan puolustivat deflaatiota vain siltä osin kuin se kiihdytti talouden sopeutumista laskukaudella, joka seurasi inflatorisesta nousukaudesta. Mutta he pyrkivät suoraan (Mises) ja epäsuoraan (Rothbard) välttämään deflaation kaikissa muissa tapauksissa. Erityisesti kun kyse oli rahajärjestelmän uudistamisesta, sekä Mises että Rothbard kannattivat järjestelmiä, jotka uudelleen määrittelisivät paperivaluutan hinnan kullassa sen vaihdettavuuden palauttamiseksi. 10)Ks. Hans Sennholz, The Age of Inflation (1979), luku 6; Rothbard, Man, Economy, and State, ss. 863–66; myös, America’s Great Depression, 5. p. (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1999), ss. 14–19; Ludwig von Mises, “Die geldtheoretische Seite des Stabilisierungsproblems,” Schriften des Vereins für Sozialpolitik 164, no. 2 (1923); myös, Theory of Money and Credit (Indianapolis: Liberty Fund, 1980), ss. 262–68, 453–500; myös, Human Action, Scholar’s Edition (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1998), s. 564f.; Murray N. Rothbard, The Mystery of Banking (New York: Richardson and Snyder, 1983), ss. 263–69; myös, The Case Against the Fed (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1995), ss. 145–51. Mises ja Rothbard hyväksyivät jo Jean-Baptiste Say’n kannattaman näkemyksen, jonka mukaan deflaatio on haitallinen käytäntö rahajärjestelmän täysjärkisyyden palauttamiseksi pitkittyneen inflaation jälkeen. Ks. Jean-Baptiste Say, Traité d’économie politique, 6. p (Paris, 1841); käännös A Treatise on Political Economy (Philadelphia: Claxton, Rensen & Haffelfinger, 1880). Kriittinen katsaus itävaltalaisten taloustieteilijöiden deflaatiota koskeviin näkemyksiin, ks. Philipp Bagus, “Deflation: When Austrians Become Interventionists,” The Quarterly Journal of Austrian Economics 6(4): 19-35 (2003).

Tämän järjestelmän suurin heikkous on, että se tarkoittaa sitä, että uudistusprosessia johtavat ne toimielimet ja ihmiset, joista uudistuksen oli tarkoitus tehdä enemmän tai vähemmän tarpeettomia. On myös kyseenalaista, voivatko rahaviranomaiset oikeutetusti käyttää kultavarantojaan pelastaakseen paperirahansa. Itse asiassa he hallitsevat näitä varantoja takavarikoinnin vallankaappauksella, eikä näin ollen ole lainkaan selvää, miten Misesin ja Rothbardin kaavailemat rahapoliittiset uudistussuunnitelmat voidaan sovittaa yhteen niiden libertaaristen oikeudellisten tai moraalisten periaatteiden kanssa, joita Rothbard kannattaa muissa teoksissaan.

On kuitenkin toinenkin asia, johon on puututtava: mikä on oikeastaan taloustieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna väärin rahan tarjonnan vähentämisessä? Tämä kysymys on keskeinen, ja se voidaan onneksi rakentaa Rothbardin deflaatiota koskevan analyysin varaan, joka osoitti etenkin sen, että deflaatio voi nopeuttaa tuotantorakenteen uudelleensäätämistä finanssikriisin jälkeen. Yksikään taloustieteilijä ei näytä olevan kiinnostunut jatkamaan deflaation vaikutusten tärkeää analyysiä markkinaprosessiin ja sen sosiaalisia ja poliittisia seurauksia. Totuus on, että deflaatiosta on tullut taloustieteilijöille syntipukki. Sitä ei analysoida, vaan pilkataan. Sata vuotta inflaatiota puolustanutta ja edistänyttä propagandaa on tehnyt tehtävänsä. 11)Propagandan päämoottoreina ovat olleet lännen valtionyliopistot sekä liiallinen usko IMF:n, Maailmanpankin, Yhdysvaltain keskuspankin ja muiden valtioiden virastojen palveluksessa oleviin rahapolitiikan asiantuntijoihin, jotka ovat vastuussa ovat vastuussa inflaation teknisten yksityiskohtien levittämisestä. Onko todella tarpeen tuoda esille non sequitur, joka liittyy rahapoliittisia asioita koskevan asiantuntija-aseman myöntämiseen näiden organisaatioiden työntekijöille? Ilmeinen samanlainen tapaus liittyy ammattiyhdistysliikkeen taloustieteilijöihin, jotka ovat ammattiyhdistysliikkeen palkkalistoilla, ja joita pidetään työn taloustieteen asiantuntijoina. On selvää, että jos tällainen taloustieteilijä syyttäisi ammattiyhdistysliikettä työmarkkinoiden tuhoamisesta – mihin valtaosa niistä todellisuudessa syyllistyy – niiden työntekijöiden asiantuntemus olisi selvempää. Sama pätee niihin raha-asioista kirjoittaviin, jotka sattuvat olemaan eri toimijoiden palkkalistoilla, toimijoiden, jotka vastaavat rahamme tuhoamisesta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että IMF:ssä tai Yhdysvaltain keskuspankissa ei työskentelisi hyviä taloustieteilijöitä. Me haluamme vain sano, että heidän osaamisensa ja pätevyytensä puhua näistä asioista ei ainakaan parane sen myötä, että he työskenlevät virkamieskoneistossa. Tilanne on oikeastaan päinvastoin – kun otetaan huomioon kannustinrakenne, meidän pitäisi odottaa, että hyvät rahapolitiikasta ja rahan taloustieteessä kiinnostuneet taloustieteilijät päätyvät vain vahingoissa näiden instituutioiden palvelukseen. Mihin tahansa käännymmekin, deflaatio esitetään yhdenmukaisesti huonossa valossa, ja jokainen kirjoittaja kiirehtii esittämään deflaation vastaisen taistelun hyvän taloudellisen valtionhoidon peruspilarina. Taloustieteilijät, jotka eivät muuten voi olla samaa mieltä mistään asiasta, löytävät mielellään yhteisymmärryksen deflaation hartaaksi tuomisemiseksi. Heidän silmissään deflaation vastainen taistelu on niin selvä, että he eivät edes vaivaudu keskustelemaan siitä. Yliopistojemme kirjastoissa on satoja teoksia, jotka halkovat hiuksia työttömyydestä, suhdannevaihteluista ja niin edelleen. Mutta harvoin sieltä löytyy erikoistutkimusta deflaatiosta. Deflaation pahuus on kiistatonta. 12)Murray N. Rothbard on erinomainen. Kuten edellä todettiin, Rothbardin näkemykset deflaatiosta näyttävät puutteellisilta vain niiltä osin, kun kyse on rahapoliittisen uudistuksen käytännön kysymyksistä. Yleiskatsaus itävaltalaisen deflaatioteorian olennaisiin piirteisiin on Joseph T. Salerno, “An Austrian Taxonomy of Deflation – With Applications to the U.S.,” Quarterly Journal of Austrian Economics 6(4): 81-109 (2003). Eräs niistä harvoista ei-itävaltalaisista, jotka ovat käsitelleet deflaatiota ilman aiheetonta tunteellista vinoumaa, ks. John Wheatley, An Essay on the Theory of Money and Principles of Commerce (Lontoo: Bulmer & Co., 1807), erityisesti Wheatleyn arvio lordi Grenvillen rahajärjestelmän uudistussuunnitelmista, ss. 346–57; Lancelot Hare, Currency and Employment, Deflation of the Currency—A Reply to the Anti-Deflationists (Lontoo: P.S. King & Son, 1921); Edwin Cannan, The Paper Pound of 1797–1821, 2. p. (Lontoo: King & Son, 1925); Yves Guyot, Les problèmes de la déflation (Pariisi: Félix Alcan, 1923); Guyot, Yves ja Arthur Raffalovich, Inflation et déflation (Pariisi: Félix Alcan, 1923).

Silti tämä hiljainen sopimus seisoo hataralla pohjalla. Deflaation vilpitön ja innostunut hyväksyminen on joka tapauksessa yksi aikakautemme tärkeimmistä vaatimuksista vapaan tulevaisuuden turvaamiseksi.

II

Mitä tulee pankki- ja raha-asioihin, kaikki käytännön poliittiset kysymykset liittyvät viime kädessä yhteen keskeiseen kysymykseen: Voidaanko talouden tilaa parantaa tai heikentää lisäämällä tai vähentämällä rahan määrää? 13)Taloudesta puhuttaessa tarkoitamme samaa rahaa käyttävien ihmisten muodostamaa ryhmää. Analyysimme koskee siis sekä avoimia että suljettuja talouksia sanan yleisessä merkityksessä, jotka liittyvät ihmisiä erottavien poliittisten rajojen sulkeutuneisuuteen ja avoimuuteen.

Aristoteles sanoi, että raha ei ole osa kansakunnan vaurautta, koska se oli yksinkertaisesti vaihdon väline alueiden välisessä kaupassa. Aristoteleen ajattelun vaikutusvalta näkyi merkittävällä tavalla keskiaikaisessa raha-ajattelussa. Tämän vuoksi skolastiset ajattelijat eivät käyttäneet aikaa pohtiakseen, millaisia hyötyjä rahan tarjonnan muutoksista voi olla talouteen. Heidän kannaltaan merkityksellinen kysymys oli rahan arvon heikentämisen ja huonontamisen legitimiteetti, koska he näkivät, että kyse oli tärkeästä distributiivisen oikeudenmukaisuuden piiriin kuuluvasta kysymyksestä. 14)Katso Aristoteles, Politiikka, kirja II, luku 9; Nikomakhoksen etiikka, kirja V, erityisesti kappale 11; Nicolas Oresme, Traité sur l’origine, la nature, le droit et les mutations des monnaies, Traité des monnaies et autres écrits monétaires du XIV siécle, Claude Dupuy, ed. (Lyon: La Manufacture, 1989); Juan de Mariana, A Treatise on the Alteration of Money, Markets and Morality 5, no. 2 ([1609] 2002). Taloustieteen syntymän  jälkeen 1800-luvulla myös klassiset taloustieteilijät eivät kiistäneet tätä olennaista seikkaa. David Hume, Adam Smith ja Étienne de Condillac huomauttivat, että raha ei ole kulutushyödyke ja että siksi sen määrällä ei ole merkitystä kansojen varallisuuden kannalta. 15)Katso David Hume, “Rahasta,” Esseitä (Tampere: Vastapaino, [1752] 2006), s. 288; Adam Smith, Kansojen varallisuus: Tutkimus sen luonteesta ja syistä (Helsinki: WSOY, [1776] 2015), 2. kirja, osittain 2. luku. s. 316f.; Condillac, Le commerce et le gouvernement. 2nd ed. (Pariisi: Letellier & Maradan, 1795), osittain, s. 86; käännetty Commerce and Government (Cheltenham, U.K.: Elgar, 1997). Tämä tärkeä näkemys herätti myös seuraavat taloustieteilijäsukupolvet, kuten Jean-Baptiste Say’n, David Ricardon, John Stuart Millin, Frédéric Bastiatin ja Carl Mengerin, jatkuvaan älylliseen taisteluun vakaan ja kestävän rahan puolesta.

Tämän seurauksena länsimaissa oli paljon enemmän kestävää rahaa 1800-luvulla kuin 1900-luvulla. Suurin osa väestöstä maksoi ja sille maksettiin jalometalleista valmistetuissa kolikoissa, etenkin kulta- ja hopeakolikoin. Raha teki ihmisistä, oli heidän asemansa yhteiskunnassa kuinka  vaatimaton tahansa, raha-asioissaan itsenäisiä ja riippumattomia eli suvereeneja. Rahanlyönnin taide kukoisti ja tuotti kolikoita, jotka jokainen markkinaosapuoli saattoi todentaa.

Jotkut nykypäivän libertaarit suojelevat romanttista kuvaa klassisen kultakannan kukoistuksen päivistä. On totta, että se oli länsimaisten rahapoliittisten instituutioiden kultakausi, varsinkin kun niitä verrataan omaan aikaamme, jossa raha-alkemiaa vastaava tieteenhaara on noussut valtavirtaiseksi näkemykseksi. Mutta on myös totta, että klassisen kultakannan aikakaudella länsimaiset rahoituslaitokset olivat kaukana täydellisestä. Valtiot nauttivat rahanlyönnin monopolista, joka oli jäänne keskiaikaisista valtaoikeuksista, jotka estivät parempien kolikoiden ja kolikkojärjestelmien löytämisen yrittäjähenkisen kilpailun kautta. Valtiot puuttuivat usein rahan tuotantoon hintavalvontajärjestelmillä, jotka naamioitiin “bimetallismi” eli kaksimetallikannan mahtailevan nimen kaapuun. Valtiot edistivät aktiivisesti osittaisvarantopankkijärjestelmää, joka lupasi julkiseen kassaan jatkuvasti uusia varoja. Ja valtiot edistivät keskuspankkien syntyä antamalla muutamille etuoikeutetuille pankeille erityisiä monopolierioikeuksia. Näiden lakien kokonaistavoitteena oli helpottaa inflatorisen paperivaluutan käyttöönottoa ja ajaa pääraha pois kierrosta. 1800-luvun alussa suurin osa Euroopasta käytti paperirahaa siltä osin kuin he kävivät epäsuoraa vaihdantaa ollenkaan. 16)Tuolloin John Wheatley huomautti: “Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa, Tanskassa ja Itävallassa, on tuskin mitään muuta kuin paperia näkyvissä. Espanjassa, Portugalissa, Preussissa, Ruotsissa ja Euroopan Venäjällä paperilla on ratkaiseva etu puolellaan. Ja Ranskassa, Italiassa ja Turkissa, perusrahan esiintyvyys on ilmeistä.” (An Essay on the Theory of Money and Principles of Commerce, s. 287). Ja 1800-luvun loppuun asti asiat eivät juurikaan muuttuneet. Vain yksin Englanti suurten maiden joukosta oli kultakannassa suurimman osan 1800-luvusta, ja Englannin keskuspankin seteleillä oli huomattavasti suurempi rooli vaihdannassa kuin päärahalla – itse asiassa Englannin keskuspankin varantovelvoiteprosentti näytti olleen noin kolme prosenttia suurimman osan ajasta, ja toisinaan se oli jopa alempi. 17)Ks. Jacob Viner, “International Aspects of the Gold Standard,” Gold and Monetary Stabilization, Quincy Wright, ed. (Chicago, Chicago University Press, 1932), ss. 5, 12. Viner korostaa, että ensimmäisen maailmansodan aikainen kultakanta ei olennaisesti poikennut sotien välisestä toisesta kultakannasta. Se oli hallittu kultakanta (s. 17). Tämä heikentää Jacques Rueffin väitettä, että toinen kultakanta aiheutti maailman talous- ja rahajärjestelmän kvanttihyppyä muistuttavan romahduksen. Ks. Rueff, The Monetary Sin of the West (New York: Macmillan, 1972).

Lyhyesti sanottuna 1800-luvun rahapoliittiset perustat eivät olleet täydellisiä, eikä klassisten taloustieteilijöiden rahapoliittinen ajattelu tyydyttäisi nykypäivän tarpeita. 18)Äskettäinen essee, jossa arvostellaan klassisen rahapoliittisen ja raha-ajattelun tärkeimpiä virheitä, ks. Nikolay Gertchev, “The Case For Gold,” Quarterly Journal of Austrian Economics 6(4): 117-126 (2003). David Hume uskoi, että inflaatio voisi vauhdittaa tuotantoa lyhyellä aikavälillä. Adam Smith uskoi, että luotonlaajennukseen liittyvä inflaatio oli hyödyllistä, jos sitä tukisi vastaava määrä todellisen tuotannon kasvua, ja Jean-Baptiste Say kannatti samalla tavoin kaupan tarpeita. Smith ja Ricardo sanoivat, että kansakunnan vaurautta voitaisiin lisätä korvaamalla luonnostaan arvottomat paperiliput metallisella rahalla. John Stuart Mill puolusti ajatusta, että vakaa ja toimiva raha tarkoittaa sen vakaata arvoa. Nämä Humen, Smithin, Ricardon ja Millin rahateoreettisen ajattelun virheet olivat tietysti melko vähäpätöisiä verrattuna siihen heidän tärkeään havaintoonsa, että kansakunnan varallisuus ja menestys ei riipu rahan määrän muutoksista. Mutta lopulta uusi opiskelijasukupolvi sairastui valtiouskon – valtion palvonnan – virukseen, jonka myötä tuo keskeinen näkemys painui historian hämäriin, ja siten klassisten taloustieteilijöiden virheet, eikä heidän taloustieteensä, menestyi 1900-luvulla.

Ihmiset, kuten Irving Fisher, Knut Wicksell, Karl Helfferich, Friedrich Bendixen, Gustav Cassel ja erityisesti John Maynard Keynes, ryhtyivät armottomaan taisteluun kultakantaa vastaan. Nämä inflaation mestarit olivat samaa mieltä klassisten taloustieteilijöiden kanssa siitä, että kansakunnan vauraus ei riipu sen rahan tarjonnasta, mutta he väittivät, että tämä oli totta vain pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä kopiokone saattoi tehdä ihmeitä. Se voisi onnistua alentamaan työttömyyttä ja edistämään tuotantoa, ja tällä tavoin luoda talouskasvua.

Kuka voisi hylätä tällaisen runsauden sarven? Ja miksi? Useimmat taloustieteilijät huomauttavat, että inflaation aiheuttamat kustannukset näkyvät ostovoiman menetyksessä. Eräiden arvioiden mukaan Yhdysvaltain dollari on menettänyt jopa 98 prosenttia ostovoimastaan sen jälkeen, kun Yhdysvaltain keskuspankki otti rahan tarjonnan hallintaansa. Vähemmän tunnettuja ovat vuosisadan ajan jatkuneen suuren dollari-inflaation vaikutukset. Paperiraha on tuottanut useita suuria kriisejä, joista jokainen osoittautui edeltävää vakavammaksi. Lisäksi paperiraha on täysin muuttanut länsimaiden talousjärjestelmän ja -rakenteen. 1900-luvun alussa useimmat yritykset ja teollisuusyhtiöt rahoittivat toimintansa tuloksestaan, ja pankeilla ja muilla rahoituksen välittäjillä oli vain toissijainen rooli. Nykyisin roolit ovat vaihtuneet ja perussuu tähän löytyy paperirahasta. Paperiraha on aiheuttanut ennennäkemättömän velan kasvun kaikilla sektoreilla: julkis-, yritys- ja yksilötasolla. Paperirahalla on rahoitettu valtion kasvua kaikilla tasoilla: valtiollisella, alueellisella ja paikallisella. Paperirahasta on tullut aikamme totalitaarisen uhan tekninen perusta.

Kun otetaan huomioon nämä inflaation pitkäaikaiset vaikutuksen, sen väitetyt lyhytaikaiset hyödyt menettävät suurimman osan houkuttelevuudestaan. Mutta suuri ironia on siinä, että jopa nämä lyhyen aikavälin hyödyt työllisyyden ja talouskasvun kannalta ovat kuvitteellisia. Täysjärkinen mietiskely osoittaa, että inflaatiolla ei ole lainkaan järjestelmällisiä lyhyen aikavälin hyötyjä. Toisin sanoen inflaatiosta mahdollisesti koituvat hyödyt ovat suurelta osin seurausta erityisen suotuisissa olosuhteitta tapahtuneen inflaation sattumanvaraista seurausta, eikä meillä ole mitään syytä olettaa, että nämä satunnaisen tilapäiset hyödyt tapahtuvat sattumanvaraisia vahinkoja todennäköisemmin – päinvastoin! Inflaatio johtaa resurssien ja varallisuuden uudelleenjakoon. Tästä syystä joillekin yhteiskunnan jäsenille koituu inflaatiosta lyhytaikaista hyötyä, mutta näitä hyötyjä tasapainottavat muiden kansalaisten lyhytaikaiset tappiot.

Suuri ranskalainen taloustieteilijä Frédéric Bastiat teki varsin yleisen huomion siitä, että valtion puuttumisesta markkinatalouteen johtuvat nähtävillä olevat siunaukset ovat itse asiassa vain yksi seuraus näistä valtion toimista. Mutta on myös toinen joukko seurauksia, joista valtio ei halua puhua, koska ne osoittavat valtion interventioiden hyödyttömyyden. Kun valtio verottaa kansalaisiaan tukeakseen teräksentuottajaa, teräsyhtiölle, sen työntekijöille ja osakkeenomistajille valtion toimien hyödyt ovat ilmiselvät. Mutta muut osapuolet ja eturyhmät ovat kärsineet valtion toimista teräsyrityksen hyväksi. Erityisesti veronmaksajilla on tämän tuloksena vähemmän rahaa kulutukseen. Tällainen politiikka vahingoittaa myös muita yrityksiä ja niiden asiakkaita, koska teräsyhtiö pystyy nyt maksamaan korkeampia palkkoja ja korkeampia vuokria, jonka vuoksi se pystyy ostamaan muita teollisuudenaloja aiempaa enemmän tuotannontekijöitä.

Ja tämä pätee myös inflaatioon. Ei ole mitään syytä, miksi rahan määrän lisäämisen pitäisi luoda enemmän kuin vähentää talouskasvua. On totta, että ne yritykset, jotka saavat rahansa tuoreena painokoneesta, hyötyvät muita enemmän. Mutta tämä samainen tosiasia vahingoittaa muita yrityksiä, koska ne eivät kykene maksamaan etuoikeutettujen yritysten tavoin yhtä korkeita palkkoja ja vuokria. Ja myös kaikkia muita rahan omistajia, olivatpa he yrittäjiä tai työntekijöitä, vahingoitetaan, koska heidän rahallaan on nyt alhaisempi ostovoima kuin sillä olisi muutoin ollut.

Ei myöskään ole mitään syytä siihen, miksi inflaation pitäisi vähentää kuin lisätä työttömyyttä. Ihmiset jäävät työttömiksi tai pysyvät työttöminä, kun he eivät halua työskennellä tai jos heitä estetään työskentelemällä sillä palkalla, jonka työnantaja on valmis maksamaan. Inflaatio ei muuta tätä tosiseikkaa. Inflaatio vähentää kunkin rahayksikön ostovoimaa. Jos työntekijät ennakoivat näitä vaikutuksia, he pyytävät korkeampia nimellispalkkoja korvauksena ostovoiman menestyksestä. Tässä tapauksessa inflaatiolla ei ole vaikutusta työttömyyteen. Pikemminkin päinvastoin: inflaatiolla voi olla jopa kielteisiä vaikutuksia, nimittäin jos työntekijät yliarvioivat inflaation aiheuttaman reaalipalkkojen aleneman ja pyytävät näin korkeampia palkkoja, jotka aiheuttavat vielä enemmän työttömyyttä.  Vain jos työntekijät eivät tiedä, että kasvanut rahan määrä on houkutellut heidät töihin nykyisillä palkkatasoilla, he suostuvat tekemään töitä työttömyyden sijaan. Kaikki suunnitelmat työttömyyden vähentämiseksi inflaation avulla ovat siis työntekijöiden huijaamista – tai ainakin vähintään lapsellinen strategia. 19)Ks. erityisesti Mises, Die Ursachen der Wirtschaftskrise (Tübingen: Mohr, 1931); käännetty nimellä “The Causes of the Economic Crisis,” teoksessa On the Manipulation of Money and Credit (Dobbs Ferry, N.Y.: Free Market Books, 1978). Ks. myös Mises, “Wages, Unemployment, and Inflation,” Christian Economics 4 (maaliskuu 1958); uusintapainos julkaisussa Mises, Planning For Freedom, 4. p. (South Holland, Ill.: Libertarian Press, 1974), s. 150ff. Pitkään jatkunut massatyöttömyys Saksassa, Ranskassa ja muissa Euroopan maissa näyttää kumoamavan keynesiläisen hypoteesin. Jos ei mitään muuta, niin näiden maiden ammattiliitot näyttävät selvästi yliarvioivan inflaatioasteen.

Tästä syystä inflaatiolla ei voida korjata jäykkien palkkojen ongelmaa eli toisin sanoen pakottavien ammattiliittojen ongelmaa. Palkat ovat jäykkiä vain siltä osin kuin työntekijät päättävät olla tekemättä työtä. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin se, kuinka kauan heillä on varaa olla tekemättä töitä? Ja vastaus tähän kysymykseen on, että tämä ajanjakso rajoittuu työntekijöiden hyvin kapeissa rajoissa oleviin säätöihin. Heti kun työntekijän henkilökohtaiset säästöt ovat kuluneet loppuun, hän ryhtyy tarjoamaan palvelujaan jopa matalammalla palkkatasolla. Tästä seuraa, että vapailla työmarkkinoilla palkat ovat riittävän joustavia, milloin tahansa. Palkkajäykkyyttä syntyy vain valtion toimenpiteiden seurauksena, etenkin (a) verovaroin rahoitetun työttömyysturvan ja (b) lainsäädännön muodossa, joka antaa ammattiliitoille työvoiman tarjonnan monopolin.

Koska emme tässä käsittele työn taloustiedettä, voimme siirtyä suoraan työttömyyden ja rahapolitiikan välisen yhteyden tarkasteluun. Ratkaiseeko inflaatio palkkajäykkyyden ongelman? Vastaus on kieltävä, ja samoista syistä, jotka edellä totesimme. Inflaatio voi ratkaista palkkajäykkyyttä koskevan ongelman vain siltä osin kuin paperirahan tuottajat voivat yllättää ammattiliitot. Siinä määin kuin jälkimmäiset ennakoivat painokoneiden isäntien liikkeitä, inflaatio joko ei vähennä työttömyyttä lainkaan vai jopa kasvattaa sitä entisestään. 20)Koko asiaa koskien, ks. erityisesti William Harold Hutt, The Theory of Collective Bargaining (San Francisco: Cato Institute, [1954] 1980); samoin The Strike-Threat System (New Rochelle, N.Y.: Arlington House, 1973); samoin The Keynesian Episode (Indianapolis: Liberty Press, 1979).

III

Kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhteisesti jakamien etujen näkökulmasta rahan määrällä ei ole merkitystä. Mikä tahansa määrä rahaa tarjoaa kaikki ne palvelut, jotka epäsuora vaihdanta voi mahdollisesti tarjota sekä pitkällä että lyhyellä aikavälillä. Tämä tosiseikka on järkähtämätön lähtökohta kaikille perusteellisille rahataloudellisille pohdinnoille.

Ja se on tärkein kriteeri, kun on kyse deflaation käsittelemisestä. Klassisten taloustieteilijöiden havaitseman periaatteen valossa voidaan sanoa, että deflaatio ei todellakaan ole sitä, mitä sen yleisesti väitetään olevan: kirous kaikille yhteiskunnan jäsenille. Deflaatio on rahataloudellinen ilmiö, ja sellaisena se vaikuttaa varallisuuden jakautumiseen yksilöiden ja yhteiskunnan eri osien välillä sekä eri toimialojen suhteelliseen merkitykseen. Mutta deflaatio ei vaikuta yhteiskunnan kokonaisvarallisuuteen. Deflaatio on rahan tai rahan korvikkeen määrän jyrkkää vähenemistä, ja siihen liittyy hintojen jyrkkää laskua. Tällainen tapahtuma, joka on aina niin dramaattinen niin monille ihmisille, ei todellakaan ole kuolemanvaarallinen uhka koko yhteiskunnalle. 21)Tämä tunnustetaan ainakin epäsuorasti myös niissä harvoissa johtamisopin kirjoissa, joissa käsitellään yrittäjyyttä deflatorisessa toimintaympäristössä. Katso esimerkiksi Daniel Stelter, Deflationäre Depression: Konsequenzen für das Management (Wiesbaden: Deutscher Universitäts-Verlag, 1991); A.G. Shilling, Deflation: Why It’s Coming, Whether It’s Good or Bad, and How It Will Affect Your Investments, Business, and Personal Affairs (Short Hill, N.J.: Lakeview, 1998); samoin Deflation: How to Survive and Thrive in the Coming Wave of Deflation (New York: McGraw-Hill, 1999); Robert R. Prechter, Conquer the Crash: You Can Survive and Prosper in a Deflationary Depression (New York: Wiley, 2002).

Kuvittele, jos kaikki hinnat putoaisivat huomenna 50 prosenttia. Vaikuttaisiko tämä kykyymme ruokkia, vaatettaa, suojata ja kuljettaa ihmisiä? Ei, koska rahan katoamisesta ei seuraa tuotannon fyysisten rakenteiden katoamista. Erittäin voimakkaassa deflaatiossa rahaa on olemassa paljon vähemmän kuin aiemmin, joten emme voi myydä tuotteitamme ja palvelujamme samoilla rahahinnoilla kuin aiemmin. Mutta työkalumme, koneemme, kadut, autot ja rekat, viljelyksemme ja ruokatarvikkeemme – kaikki ovat vielä paikoillaan. Ja näin voimme jatkaa tuotantoa ja jopa tuottaa kannattavasti, koska voitto ei riipu siitä, millaisilla rahahinnan tasoilla myymme, vaan myynti- ja ostohintojen välisestä erotuksesta. Deflaatiossa molemmat hinnat laskevat, ja tämän vuoksi voittoa tavoitteleva tuotanto voi jatkua.

Deflaatio tuo mukanaan vain yhden perustavanlaatuisen muutoksen. Se muuttaa radikaalisti omistusrakennetta. Luotoilla rahoitetut yritykset menevät konkurssiin, koska alhaisemmilla hinnoilla ne eivät enää voi maksaa takaisin aiemmin nostamiaan luottoja ennakoimatta deflaatiota. Kotitaloudet, joilla on asuntolainoja ja muuta huomattavaa takaisinmaksettavaa velkaa, ajautuvat konkurssiin, koska rahahintojen laskiessa niiden rahassa mitatut tulot vähenevät, kun taas niiden velat säilyvät nimellistasolla. Se, että omaisuutta yritetään realisoida velkojen takaisinmaksamiseksi, johtaa itsessään näiden omaisuuserien arvon alenemiseen, mikä entisestään vaikeuttaa tilien tasaamista velkojien kanssa. Irving Fisherin mieleenpainuvin sanoin: “Mitä enemmän velalliset maksavat, sitä enemmän he ovat velkaa” (korostus alkuperäisessä).

Silti tästä oikeasta havainnosta Fisher hyppäsi harhaanjohtavaan lausumaan, jonka mukaan “likvidointi kumoaa itse itsensä.” 22)suom. huom. – likvidointi = omaisuuden muuntaminen rahaksi Korostakaamme jälleen kerran, että konkurssit – riippumatta siitä, kuinka montaa ihmistä ne koskevat – eivät vaikuta kansakunnan todelliseen vaurauteen, ja erityisesti, että ne eivät estä tuotannon menestyksekästä jatkamista. Asia on niin, että toiset ihmiset johtavat yrityksiä ja omistavat taloja. Uusia omistajia ovat ne ihmiset, jotka eivät deflaation aikana olleet korviaan myöten veloissa ja joilla oli käteisvaroja, joilla ostaa yrityksiä ja kiinteistöjä. Nämä uudet omistajat voivat johtaa yrityksiä kannattavasti paljon alhaisemmin myyntihinnoin, koska he ostivat varaston ja ostavat myös muita tuotannontekijöitä halvemmilla hinnoilla.

Lyhyesti sanottuna deflaation todellinen ydin on, että se ei piilota rahan määrän muutosten kanssa käsi kädessä tapahtuvaa omaisuuden uudelleenjakoa. Se aiheuttaa monille ihmisille näkyvää kurjuutta yhtä näkyvien voittajien eduksi. Tämä on hätkähdyttävässä ristiriidassa inflaation kanssa, joka luo nimettömiä voittajia nimettömien häviäjien kustannuksella. Sekä deflaatio että inflaatio ovat tähän mennessä esittämämme valossa nollasummapelejä. Inflaatio on kuitenkin salamyhkäistä ryöstämistä ja siten täydellinen väline väestön hyväksikäyttöön sen (väärien) eliittien toimesta, kun taas deflaatio tarkoittaa avoin ja lainmukaista konkurssein avulla tapahtuvaa uudelleenjakoa.

IV

Voisimme lopettaa analyysimme näihin sanoihin. Olemme nähneet, että deflaatio ei ole luonnostaan paha asia, ja täten ei ole mitenkään itsestään selvää, että viisaalla rahapolitiikalla olisi pyrittävä estämään tai vaimentamaan sen vaikutuksia hinnalla millä hyvänsä. Deflaatio luo suuren määrän häviäjiä, ja monet näistä häviäjistä ovat täysin viattomia ihmisiä, jotka eivät vain ole olleet riittävän viisaita ennakoimaan sitä. Mutta deflaatio luo myös monia voittajia, ja se myös rankaisee monia poliittisia yrittäjiä, jotka olivat menestyneet läheisistä suhteistaan niihin tahoihin, jotka hallitsevat fiat-rahan tuotantoa.

Deflaatio ei todellakaan ole jonkinlainen aikaisemman inflaation käänteistoimenpide, joka korjaa aiemmissa uudelleenjaoissa tehdyt vahingot. Se saa aikaan uuden uudelleenjaon, joka lisätään edelliseen inflaation aiheuttamaan uudelleenjakokierrokseen. 23)Ks. Mises, Theory of Money and Credit, s. 262f.; samoin Human Action, p. 414. Tämän seikan perusteella olisi kuitenkin virheellistä päätellä, että edeltävän inflaation jälkeinen deflaatio olisi jollakin tapaa haitallista talouden kannalta, koska siihen sisältyisi uusia uudelleenjakoja. Tässä on kyse siitä, että kaikella rahapolitiikalla on uudelleenjaollisia vaikutuksia. Erityisesti, kun rahakorvikkeiden tarjonta deflatoituu, ainoa tapa tarjoa tätä on perusrahan tarjonnan inflaatio. Myös tähän rahapoliittiseen toimeen liittyy uudelleenjako ja siten se luo voittajia ja häviäjiä.

Tästä seuraa, että ei ole taloudellista syytä ryhtyä kiihkeään taisteluun deflaation torjumiseksi rahapoliittisin keinoin sen sijaan, että annettaisiin deflaation tehdä tehtävänsä. Kumpikaan rahapoliittinen lähestymistapa ei hyödynnä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, vaan vain osaa kansakunnasta muiden ryhmien kustannuksella. Yksikään vikamies ei voi palvella uskollisesti kaikkia kansalaisia suhtautumalla kylmäpäisesti deflaation vastaiseen taisteluun. Eikä virkamies voi myöskään vedota taloustieteen auktoriteettiin tällaisen politiikan pönkittämiseksi.

Mutta on myös toinen näkökulma, jota on syytä harkita tarkkaan ja joka on itse asiassa ratkaiseva ongelmamme kannalta. Se johtuu siitä, että rahapolitiikassa on käytännössä aina kaksi ja vain kaksi perustavaa laatua olevaa vaihtoehtoa: ensimmäinen vaihtoehto on lisätä paperirahan määrää; toinen vaihtoehto on olla lisäämättä paperirahan tarjontaa. Nyt kysymys kuuluu, kuinka hyvin nämä vaihtoehdot sopivat yhteen niiden perusperiaatteiden kanssa, joiden varaan vapaa yhteiskunta rakentuu.

V

Kuinka rahaa tuotettaisiin vapaassa yhteiskunnassa? Ensinnäkin huomataan, että sitä, että rahan määrällä ei ole merkitystä kansakunnan vaurauden kannalta, ei pidä sekoittaa rahan määrän vakauttamisen ihanteen kanssa. Jälkimmäinen ihanne on itse asiassa valheellinen, eikä se seuraa edellä mainitusta tosiseikasta. Rahan määrän lisäämisessä tai vähentämisessä ei ole mitään vikaa. Kyse on siitä, että tällaisia lisäyksiä tai vähennyksiä ei pidä erehtyä luulemaan koko yhteiskuntaa hyödyttäväksi toimenpiteeksi. Rahapolitiikassa oikea ja väärä ei koske kysymystä: mitä tarkoitusta varten rahan määrää olisi muutettava? Se koskee pikemminkin kysymystä siitä, kenellä on oikeus muuttaa rahan määrää? Ja vapaassa yhteiskunnassa ilmeinen vastaus on, että kaikilla rahan tuottajilla on oikeus tuottaa enemmän rahaa, ja kaikilla rahaa hallussa pitävillä on oikeus käyttää omaisuuttaan niin kuin he parhaaksi näkevät.

Todella vapaassa yhteiskunnassa rahan tuottaminen perustuu yksityiseen aloitteeseen. Rahaa tuotetaan ja myydään siinä missä mitä tahansa muuta tuotetta tai palvelua. Tämä tarkoittaa erityisesti sitä, että vapaassa yhteiskunnassa rahan tuotanto on kilpailullista. Kyse on jalometallien louhinnasta ja kolikoiden lyömisestä. Kaivostoiminta ja rahapajatoiminta kuuluisivat vapaassa yhteiskunnassa kaikkien markkinaosapuolten kilpailun piiriin. Myydessään tuotteitaan, rahan tuottaja kilpailee kaikkien muiden ihmisten kanssa, joilla on rahaa ja jotka pyrkivät ostamaan samoja hyödykkeitä, joita hän haluaa. Ja tuotannontekijöitä ostaessaan rahan tuottaja kilpailee tuolien, teatteriesitysten, puhelinten, mattojen, autojen ja muiden tuottajien kanssa. Vapaassa yhteiskunnassa rahan tuottaminen tapahtuu melko kapeissa rajoissa, jotka määräytyvät muiden yhteiskunnan halusta tehdä yhteistyötä rahantuottajamme, eikä jonkun muun kanssa.

Millaista rahaa vapaassa yhteiskunnassa olisi? Teoreettiset näkökohdat ja historiallinen kokemus viittaavat kaikki samaan vastaukseen: vapaa yhteiskunta käyttäisi jalometalleja rahana. Maksut suoritettaisiin kolikoissa, jotka on valmistettu kullasta, hopeasta, platinasta, kuparista tai mistä tahansa muusta aineesta, joka yhdistää niukkuuden näiden metallien fyysisiin etuihin.

Sitä vastoin paperiraha on aina ollut fiat-rahaa, toisin sanoen se on määrätty käytettäväksi valtion pakkokeinoin. Se ei ole vapaiden markkinoiden rahaa, vaan osittain orjuutetun yhteiskunnan rahaa.

VI

Rahan tuottaminen vapaassa yhteiskunnassa on yhdistymisvapauden piirissä. Kaikki aina kaivostyöläisistä kaivosten omistajiin ja aina rahapajojen lyömät kolikot ostaviin asiakkaisiin asti – kaikki hyötyvät rahan tuotannosta. Yksikään heistä ei loukkaa kenenkään muun omistusoikeuksia, koska kaikki voivat vapaasti päästä kaivos- ja rahapajaliiketoimintaan, eikä kukaan ole velvollinen ostamaan tuotetta.

Asiat ovat aivan toisenlaisia, kun siirrymme rahan tuotantoon interventionistisissa hallintojärjestelmissä, jotka ovat vallinneet länsimaissa viimeiset 150 vuotta. Tässä yhteydessä on mainittava erityisesti kaksi rahatalouden intervention institutionaalista muotoa: (petollinen) osittaisvarantopankkijärjestelmä ja fiat-raha. Molempien instituutioiden yhteinen piirre on, että ne rikkovat yhdistymisvapauden periaatetta. Ne mahdollistavat paperirahan ja rahanimikkeiden tuottajien laajentaa tuotantoaan rikkomalla muiden ihmisten omistusoikeuksia. 24)suom. huom. – Hülsmann ja monet muut itävaltalaiset taloustieteilijät käyttävät rahajärjestelmää tarkastellessaan sellaista taloustieteen ammattisanastoa, joka ei ole vakiintunut suomalaiseen käyttöön. Petri Kajander on koonnut (itävaltalaisen) taloustieteen sanaston suomalaisten käyttöön.

Pankkitoiminta on vilpillistä aina, kun pankkiirit myyvät peittämättömiä tai vain osittain katettuja rahan korvikkeita, joiden he esittävät olevan täysin katettuja oikeuksia rahaan. Nämä pankkiirit myyvät enemmän rahan korvikkeita kuin mitä he olisivat voineet myydä, jos he olisivat pitäneet 100 prosentin varannon jokaista liikkeeseen laskemaansa rahan korviketta kohden. 25)ks. Hans-Hermann Hoppe, Jörg Guido Hülsmann, and Walter Block, “Against Fiduciary Media,” Quarterly Journal of Austrian Economics 1, no. 1 (Spring 1998): 19–50; Hülsmann, “Has Fractional-Reserve Banking Really Passed the Market Test?,” Independent Review 7, no. 3 (2003); ja artikkelissa mainittu kirjallisuus Hülsmann, “Banks Cannot Create Money,” Independent Review 5, no. 1 (2000). Tästä kiistattomasta seikasta ovat muuten kaikki nykyiseen osittaisvarantopankkitoimintaa koskevaan keskusteluun osallistujat samaa mieltä. Toisin kuin allekirjoittanut, Lawrence White näyttää kuitenkin uskovan, että historiallisesti osittaisvarantopankkitoiminta on harvoin, jos koskaan ollut vilpillistä. Ks. White, “Accounting For Fractional-Reserve Banknotes and Deposits—or, What’s Twenty Quid to the Bloody Midland Bank?,” Independent Review 7, no. 3 (2003).

Fiat-rahan (nykypäivänä tyypillisesti paperirahan) tuottaja myy tuotetta, joka ei kestä vapaiden markkinoiden rahan, kuten kulta- ja hopeakolikoiden, kilpailua ja jota markkinaosapuolet käyttävät vain siksi, että kaikkien muiden rahojen käyttöä on ankarasti rajoitettu tai jopa kielletty. Kaikkein ilmeisin esimerkki tästä on se, että paperiraha kaikissa maissa on suojattu laillista maksuvälinettä koskevin laein. Paperiraha on luonnostaan fiat-rahaa; se ei voi menestyä muutoin kuin valtion määräyksestä. 26)Huomaa, että tämä seikka pätee vain aitoihin paperirahoihin, ei välttämättä kansallisiin paperivaluuttoihin, jotka koostuvat hyödykerahalla tuetuista rahan korvikkeista. Väite ei myöskään välttämättä koske luottorahoja, kuten Napoleonin sotien aikaista paperipuntaa. Rahan, fiat-rahan ja luottamukseen perustuvien rahojen erottelusta, ks. Mises, Theory of Money and Credit, ss. 73–76.

Molemmissa tapauksissa rahaa tuotetaan liikaa, koska asiantunteva ja vapaasti yhteistyötä tekevä ostajayleisö ei enää rajoita sitä. Vapailla markkinoilla paperiraha ei ole pystynyt kilpailemaan huomattavasti parempia metallirahoja vastaan. Minkä tahansa paperirahamäärän tuottaminen on näin ollen liiallista vapaan yhteiskunnan normien valossa. Samoin osittaisvarantopankkijärjestelmä tuottaa liiallisia määriä rahan korvikkeita, ainakin niissä tapauksissa, joissa asiakkaat eivät ole tietoisia siitä, että heille tarjotaan osittaisvarantotalletuksia aitojen rahanimikkeiden sijasta.

Tämä liiallinen rahan ja rahanimikkeiden tuottaminen on Rothbarin määritelmän mukaista inflaatiota, jonka olemme mukauttaneet tässä tutkimuksessa paperirahan tapaukseen. Inflaatio on tulojen perusteetonta uudelleenjakoa niiden hyväksi, jotka saavat uuden rahan ensin, ja niiden vahingoksi, jotka saavat sen viimeiseksi. Käytännössä uudelleenjako toimii aina fiat-rahan tuottajien (joita kutsumme harhaanjohtavasti keskuspankeiksi) ja heidän pankki- ja pörssialalla toimivien kumppaneiden eduksi. Ja tietysti inflaatio toimii valtioiden ja niiden lähimpien yritysmaailman liittolaisten eduksi. Inflaatio on väline, jonka avulla nämä yksilöt ja ryhmät rikastuttavat perusteettomasti itseään kansalaisten kustannuksella. Jos sosialistien maalaamassa kapitalismin karikatyyrissä – talousjärjestelmä, joka hyödyttää rikkaita köyhien kustannuksella – on jotain perää, niin tämä karikatyyri pitää paikkansa inflaation kuristamaan kapitalistiseen järjestelmään. Paperirahan armoton tulva tekee rikkaista ja vaikutusvaltaisista entistä rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia verrattuna siihen tilanteeseen, jossa heidän menestyksensä riippuisi yksinomaan heidän kanssaihmistensä vapaaehtoisesta tuesta. Ja koska inflaatio suojaa maan poliittisia ja taloudellisia vallanpitäjiä, inflaatio jarruttaa sosiaalista liikkuvuutta. Rikkaat pysyvät rikkaina (pidempään) ja köyhät pysyvät köyhinä (pidempään) kuin jos he eläisivät vapaassa yhteiskunnassa. 27)Tältä osin inflaation ja verolakien välillä on epäpyhä liitto. Menestyneen tulokkaan tärkein etu on, että hänellä on korkea liikevaihto. Mutta nykypäivän yritys- ja tuloverokannat estävät tehokkaasti häntä kerryttämästä pääomaa riittävän nopeasti, jotta hän voisi kilpailla vallanpitäjien vastaan. Tämän seurauksena ei käytännössä ole enää yrityksiä, jotka onnistuvat ponnistamaan pohjalta yrityskapitalismin pääliigaan. Vaadittiin teknologinen vallankumous näiden esteiden voittamiseksi ja muutaman uuden yrityksen, kuten Microsoft, tuomiseksi amerikkalaisen yritysmaailman kärkeen. Suurin osa muista yrityksistä ovat entistä riippuvaisempia velkarahasta laajamittaisen toiminnan rahoittamiseksi. Rahoituksen välitys on kuitenkin nykyään erittäin säänneltyä liiketoimintaa, ja kaikki suuret pankit ovat jo liittoutuneet yritysmaailman vallanpitäjien kanssa. Mikä olisi rahoituksenvälittäjien kannustin rahoittaa hanketta, joka tuhoaa joidenkin niiden muiden omistuksien arvon? Samanlainen tilanne vallitsee yksityisrahoituksessa. Tarkastellaan vain tärkeintä yksityistä velkaa, nimittäin velkaa, joka syntyy kodin rakentamisesta tai ostamisesta. Voimassa olevan verolainsäädännön mukaan yksityishenkilöt voivat vähentää asuntolainojensa korot verotuksessaan, mutta he eivät voi tehdä vastaavia vähennyksiä, jos he rahoittavat kotinsa omasta pussistaan. Tuloksena on, että käytännössä kukaan ei edes harkitse kodin rahoittamista entisaikojen tapaan, nimittäin ensin säästämällä rahaa ja maksamalla talon käteisellä. Ja paperiraha on tehnyt mahdolliseksi uuden rahoituksen tarjoamisen halukkaille ostajille. Yhdysvaltain keskuspankki ruokkii asuntomarkkinoiden nousua, aivan kuten se ruokki 1990-luvun osakemarkkinoiden nousukautta. Osakemarkkinoiden nousu on jo päättynyt kovaan romahdukseen. Asuntomarkkinat ovat vuorossa seuraavana.

Kuuluisa taloustieteilijä Joseph Scumpeter esitti kerran inflaation olevan innovaatioiden airut. Hänen mukaansa setelien aikaansaama inflatorinen toimintaympäristö hyödytti uusia yrittäjiä, niitä joilla oli hienoja ideoita, mutta joilla ei ollut pääomaa, rahoittamaan toimintaansa. 28)Ks. Joseph A. Schumpeter, Theorie der wirtschaftlichen Entwicklung (Leipzig: Duncker & Humblot, 1911); käännetty nimellä Theory of Economic Development (Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1949). Nyt, vaikka me poistaisimme kuvasta Schumpeterin ehdotuksen eettisesti kyseenalaisen luonteen, jonka tarkoituksena on tukea ketä tahansa itse itsensä nimeämää innovaattoria kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten vastentahtoisella kustannuksella, meidän on sanottava, että käytännön kokemuksen perusteella Schumpeterin suunnitelma on toiveajattelua. Rahan tarjonnan lisäämisellä rahoitettu luotonlaajennus on käytännössä aivan hullunkurinen tapa taistella taloudellisia vallanpitäjiä vastaan. Inflaatio on sellaisten vallanpitäjien suosima selviytymiskeino, jotka eivät voi tai eivät enää pysty vastaamaan kilpailijoidensa paineeseen.

Ei ole vallan mahdotonta luonnehtia inflaatiota laajamittaiseksi ryöstöksi. Se edistää poliittisesti hyvin verkottuneita harvoja ja vahingoittaa poliittisesti osattomien suurta joukkoa. Inflaatio kulkee aina käsi kädessä poliittisen vallan keskittämisen kanssa niiden käsiin, joilla on etuoikeus pankkitoimilupaan, ja niiden, jotka ohjaavat monopolipaperirahan tuotantoa. Inflaatio kasvattaa velkoja loputtomasti, asettaa yhteiskunnan rahataloutta valvovien viranomaisten, kuten keskuspankkien, armoille, ja merkitsee yhteiskunnan moraalista korruptiota. 29)Ks. tältä osin Robert Higgsin ytimekäs yhteenveto, “Inflation and the Destruction of the Free Market Economy,” Intercollegiate Review (kevät 1979).

VII

Inflaatio osittaisvarantopankkitoiminnan ja fiat-rahan muodossa on viime kädessä itse itsensä tuhoava käytäntö. Se kantaa mukanaan oman tuhonsa siemenet, ja kuten näemme, deflaatio on inflaation hävityksen olennainen väline. Voimme erottaa kolme skenaariota inflaatioprosessin pysäyttämisestä: 30)Ks. Jörg Guido Hülsmann, “Toward a General Theory of Error Cycles,” Quarterly Journal of Austrian Economics 1, no. 4 (1998). Osittaisvarantopankkijärjestä suistuu aina, ja mistä tahansa syystä, kun riittävän suuri määrä pankkiasiakkaita päättää vaatia lunastamaan talletuksensa. Mikä tahansa rahan määrä voi aiheuttaa nousu- ja laskusuhdanteiden jakson, jos (a) uusi raha saavuttaa ensin pääomamarkkinat ja jos (b) yrittäjät eivät ennakoi, että uusi raha johtaa hintojen nousuun niiden muutoin saavuttaman tason yli. Yrittäjien virheelliset laskelmat johtavat siihen, että he siirtävät resursseja kestävistä investointihankkeista sellaisiin, joita ei voida saada päätökseen käytettävissä olevilla tuotannontekijöiden määrillä. Ja virheelliset laskelmat myös heijastuvat (eivät aiheuta) tasapainotilan alapuolella olevaan korkoon. Kun markkinatoimijat havaitsevat virheensä, suuri määrä kestämättömiksi osoittautuvia yrityksiä menee konkurssiin, mikä puolestaan järkyttää pankkien taseita ja johtaa taloudelliseen romahdukseen.

Ensinnäkin osittaisvarantoihin perustuvassa pankkijärjestelmässä voi olla maksuvalmius- eli likviditeettikriisi, joka päättyy talletuspakoon, toisin sanoen rahan korvikkeiden kysynnän jyrkkään laskuun. Rahan tarjonnan samanaikainen jyrkkä väheneminen merkitsee vastaavaa rahahintojen laskua, joka vaikuttaa kielteisesti kaikkiin niihin markkinatoimijoihin, jotka ovat rahoittaneet toimintaansa velkarahalla. Talletuspaosta johtuvat pienemmät nimellismyyntitulot eivät riitä kattamaan takaisin aiemmin korkeammalla nimellishinnalla sovittuja velkoja. Tämä puolestaan vaarantaa monien velkojien asemat, koska he eivät saa rahojaan takaisin, eivätkä he voi puolestaan maksaa omia velkojaan. Näin ollen osittaisvarantopankkien likviditeettikriisi johtaa yleiseen taloudelliseen romahdukseen. Hyödykerahajärjestelmässä pohjakosketus saavutetaan, kun kaikki rahan korvikkeet ovat kadonneet ja markkinaosapuolet ovat siirtyneet käyttämään rahahyödykettä itseään tai keskenään kilpailevia valuuttoja, esimerkiksi muita hyödykkeitä tai ulkomaisia paperirahoja. Sen jälkeen, kun deflaatio on puhdistanut talousjärjestelmän, osittaisvarantopankkitoiminnalla tai muilla rahoituksen välityksen muodoilla on pienempi merkitys taloudessa. Yritykset ja yksityishenkilöt kääntyvät rajahyötyjä- ja kustannuksia vertailtuaan rahoittamaan mitä tahansa ostoksiaan omien säästöjensä avulla. Lyhyesti sanottuna taloudellinen päätöksenteko on entistä varovaisempaa ja hajautetumpaa kuin ennen.

Tämä ensimmäinen skenaario oli hyvin yleinen 1800-luvulta aina Yhdysvaltain Suureen lamaan saakka. Suuressa lamassa oli Irving Fisherin ja varhaisen Chicagon koulukunnan mukaan kyse velkadeflaatiosta, joka johtui osittaisvarantopankkien likviditeettikriisistä. Skenaariosta tuli vähemmän tärkeä talletussuojajärjestelmän käyttöönoton jälkeen, joka käytännöllisesti katsoen teki Yhdysvalloista täysreservipankkijärjestelmän. 31)Huomaa, että Suuren laman aikana deflaation ei annettu suorittaa tehtäväänsä. Yhdysvaltain keskuspankki inflatoi talouden sen jälkeen, kun deflaatio oli tuhonnut suuren määrän pankkeja ja pankkien määrä väheni noin 15 000:een – suunnilleen vuoden 1900 tasolle. Nämä harvat ja valitut, liittovaltion talletussuojajärjestelmän vakuuttamat, pankit surffasivat Fedin luoman inflaation aallonharjalla ja paisuttivat kokonaisvaransa vuoden 1933 51,4 miljardista 242,6 miljardiin dollariin vuonna 1957. Ks. R.W. Burgess, ed., Historical Statistics of the United States, Colonial Times to 1957 (Washington, D.C.: Bureau of the Census, 1960). 32)suom. huom. – Lisätietoja täysvarantojärjestelmistä, niitä koskevasta keskustelusta ja erilaisia ehdotuksia vastaan kohdistetusta kritiikistä, ks. Allen, W. R. (1993). “Irving Fisher and the 100 Percent Reserve Proposal“. Journal of Law and Economics 36(2): 703-717; Rothbard, M. N. (2001 [1962]). The Case for a 100 Percent Gold Dollar. Auburn, AL: Ludwig von Mises Institute; Phillips, R. J. (2015 [1995]). The Chicago Plan and New Deal Banking Reform. New York, NY: Routledge; Benes, J. & Kumhof, M. (2012). “The Chicago Plan Revisited“. IMF Working Paper 12/202; Dow, S., Johnsen, G. & Montagnoli, A. (2015). “A critique of full reserve banking“. Sheffield Economic Research Paper Series, SERPS no. 2015008; Ricks, M. (2016). “Safety First? The Deceptive Allure of Full Reserve Banking“. University of Chicago Law Review Online 83(1): 113-123; Demeulemeester, S. (2018). “The 100% money proposal and its implications for banking: the Currie–Fisher approach versus the Chicago Plan approach“. The European Journal of the History of Economic Thought 25(2): 357-387; Koning, J. P. (2018). “Competitive Full-Reserve Banking“. AIER Blog, 27.9.2018. Laaja ja monipuolinen katsaus täysvarantopankkijärjestelmiä koskevaan ajatteluun ja ehdotuksiin, ks. Lainà, P. (2018). “Full-Reserve Banking : Separating Money Creation from Bank Lending“. Väitöskirja, Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja.

Tällä skenaariolla voi kuitenkin olla merkitystä selitettäessä viimeaikaisia rahoituskriisejä Venäjällä, Brasiliassa, Argentiinassa ja tietyissä Aasian maissa, etenkin jos näiden maiden valuuttojen voidaan tulkita olevan rahan korvikkeita Yhdysvaltain dollareille.

Toiseksi resursseja voidaan käyttää ajallisesti väärin, kun petolliset osittaisvarantopankit lisäävät rahan tarjontaa ja siten alentavat markkinakorkoja alle tasapainotason. Sitten yrittäjät investoivat liikaa käytettävissä olevista resursseistaan korkealle tuotantoketjussaan, eivätkä tarpeeksi resursseja tuotantorakenteen alempiin vaiheisiin. Tulos ilmenee jonkin ajan kuluttua, kun suuri määrä yrityksiä ajautuu konkurssiin. Tämä puolestaan vaarantaa heidän velkojiensa, erityisesti osittaisvarantopankit, aseman, ja johtaa edellä kuvattuun tapahtumaketjuun. Toisen ja ensimmäisen skenaarion välinen ero on talletuspaon syy-seuraussuhteessa. Edellisessä tapauksessa talletuspako saa alkunsa enemmän tai vähemmän vahingossa, kun yksi merkittävä markkinatoimija – huolimattomuuttaan tai ennakoimattomista tapahtumista johtuen – kaatuu ja kaataa korttitalon. Sitä vastoin nyt tarkastelemassamme skenaariossa pankkipako on välttämätön seuraus resurssien aiemmasta virheellisestä kohdentamisesta, joka johtui epärehellisestä rahan tarjonnan kasvusta.

Kysymys kuuluu, onko tämän skenaarion soveltaminen mihin tahansa historialliseen kriisiin kiistanalaista. Monet itävaltalaiset taloustieteilijät uskovat, että kuvaus sopii hyvin Suureen lamaan ja useisiin muihin menneisyyden talouskriiseihin. Joka tapauksessa se on varmasti kuviteltavissa oleva skenaario, ja siihen liittyy myös suuri määrä rahan korvikkeiden deflaatiota. Näin ollen myös tässä skenaariossa inflaatio johtaa vanhan rahoitusjärjestelmän deflatoriseen romahdukseen. Pankkitoiminnan ja rahoituksen välityksen osuus koko kansantalouden toiminnassa vähenee, ja taloudellisesta päätöksenteosta tulee aiempaa varovaisempaa ja hajautetumpaa joka tapauksessa.

Kumpaankin edellä mainittuun skenaarioon liittyy rahan korvikkeiden kysynnän äkillinen lasku, mikä merkitsee näiden korvikkeiden nopeaa katoamista fyysisestä liikkeestä, sillä markkinatoimijat siirtyvät käyttämään perusrahaa. Paperirahan osalta on sitä vastoin hyvin epätodennäköistä, että tapahtuu koskaan määritelmämme mukaista nopeaa deflaatiota – rahan tarjonnan vähenemistä. Syynä on se, että paperiraha on suojattu laillisia maksuvälineitä koskevilla laeilla ja muulla lainsäädännöllä. Tämä jättää suoran vaihdannan eli vaihtokaupan ainoaksi lailliseksi vaihtoehdoksi paperirahan käytölle, ja vaihto on niin paljon vähemmän hyödyllistä kuin rahassa tapahtuva vaihdanta, että markkinaosapuolet yleensä käyttävät mieluummin jopa erittäin inflatorisia rahavaroja sen sijaan, että ne turvautuisivat suoraan vaihdantaan. Kaikissa tunnetuissa tapauksissa suoraan vaihdantaan on siirrytty vain äärimmäisestä pakosta – kun paperirahavarojen ostovoima heikentyi tuntien kuluessa, jolloin epäsuora vaihdanta oli käytännössä mahdotonta – niin, että markkinaosapuolet lopulta sivuuttivat lainsäädännön ja ryhtyivät käyttämään muita rahoja kuin laillisia maksuvälineitä.

Edellä mainitut kolme skenaariota kattavat luultavasti useimmat historialliset tapaukset, joissa inflaatio on viety loppuunsa. Jos hyväksymme tähän vertailevaan analyysiin rahan ja rahan korvikkeiden vapaasta ja pakollisesta tuotannosta, johtopäätöksemme on, että deflaatio ei ole vain uudelleenjakopeli, joka hyödyttää joitakin yksilöitä ja ryhmiä muiden yksilöiden ja ryhmien kustannuksella. Pikemminkin deflaatio näyttää olevan suuri vapauden airut. Se pysäyttää inflaation ja tuhoaa instituutiot, jotka tuottavat inflaatiota. Se poistaa inflaatioon perustuvan velkarahoituksen nauttiman edun säästöpohjaiseen omarahoitukseen nähden, kun näitä verrataan rajahyötyjen ja -kustannusten valossa. Näin ollen deflaatio hajauttaa taloudellisen päätöksenteon ja tekee pankeista, yrityksistä ja ihmisistä varovaisempia ja omavaraisempia kuin he olisivat olleet inflaation vallitessa. Tärkeintä on, että deflaatio hävittää tavat tulojen uudelleenohjaukseen, jotka johtuvat keskuspankkien monopolioikeuksista. Deflaatio tuhoaa väärien eliittien taloudellisen perustan ja pakottaa heidät todelliseksi eliitiksi melko nopeasti tai luopumaan vallasta ja antamaan tilaa uusille yrittäjille ja muille yhteiskunnallisille johtajille.

On erittäin merkittävää, että vuoden 1931 Macmillan-mietinnön laatijat, jotka analysoivat aikakauden maailmanlaajuista finanssikriisiä, tunnustivat ja korostivat, että deflaatio oli ennen kaikkea poliittinen ongelma. He näkivät selvästi, että deflaatio heikentää poliittis-taloudellisten vallanpitäjien asemaa, joka nautti inflaation ja velan eduista, ja että siksi deflaatio muuttaa eliitin rakennetta. Myöhempi lordi Keynes ja hänen avustajansa – heidän joukossaan Lontoon pankkiteollisuuden johtajia sekä brittiläisten osuuskuntien ja ammattiyhdistysliikkeen jäsenet – olivat tietysti vakuuttuneita siitä, että heidän maansa ei selviäisi ilman eliittiä. 33)Ks. Committee on Finance and Industry Report(London: His Majesty’s Stationary Office, #3897, 1931). Eliittien liikkuvuuden käsitteestä, ks. Vilfredo Pareto, Manuel d’économie politique (Geneva: Droz, 1966), 2. luku, §§ 103–07 and 7. luku, §§ 19–21; käännetty nimellä Manual of Political Economy (New York: Augustus M. Kelley, 1971).

Deflaatio jarruttaa – ainakin tilapäisesti – vallan jatkuvaa keskittämistä ja lujittumista valtiovallan ja erityisesti toimeenpanovallan käsiin. Deflaatio hidastaa hyvinvointivaltion kasvua, ellei se johda jopa sen täydelliseen hajoamiseen. Lyhyesti sanottuna deflaatio on ainakin mahdollisesti suuri vapauttava voima. Se ei vain palauta paisunutta rahajärjestelmää takaisin lähtökuoppiin, sillä se palauttaa myös koko yhteiskunnan takaisin kosketuksiin todellisuuden kanssa, koska deflaatio tuhoaa taloudellisen perustan yhteiskuntakehityksen ohjailijoiden, poliittisten mielipiteenmuokkaajien ja aivopesijöiden alta. 34)Inflaation taloudellisista vaikutuksista, ks. Paul A. Cantor, “Hyperinflation and Hyperreality: Thomas Mann in the Light of Austrian Economics,” Review of Austrian Economics 7, no. 1 (1994).

Näiden seikkojen valossa deflaatio ei ole vain yksi perustavanlaatuinen poliittinen vaihtoehto reflaation rinnalla. Jos tarkoituksena on pikemminkin ylläpitää ja tarvittaessa palauttaa vapaa yhteiskunta, deflaatio on ainoa hyväksyttävä rahapoliittinen vaihtoehto.

Japanin esimerkki voisi toimia varoittavana vastaesimerkkinä. Japanin 1990-luvun vakava taantuma ja lama oli sekä taloudellinen että poliittinen uhka valtaapitäville. Japanissa vallan lujittaminen ja keskittäminen alkoivat heti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Yhdysvaltain miehitysjoukkojen talousasiantuntijat pakottivat entisen vihollisensa omaksumaan Keynesin ja sosialistien opit. 1980-luvun lopulla prosessi oli edennyt niin pitkälle, että oli poliittisesti mahdotonta antaa deflaation puhdistaa taloutta ja politiikkaa. 1990-luvulla Japanin hallitukset pyrkivät korjaamaan talouskriisin yhä voimakkaampien inflaatioannosten avulla. Mutta tämän politiikan ainoa tulos oli epäkuolleen tuomion langettaminen Japanin teollisuutta, pankkitoimintaa ja politiikkaa hallitseville byrokraattisille ja konkurssikypsille konglomeraateille. 35)Hallitsevan puolueen (LDP) pyrkimyksistä pelastaa ja tukea liittolaisiaan maatalous-, pankki- ja rakennusteollisuudessa, ks. raportti Economist Intelligence Unit: Country Profile Japan (London: The Economist, 2001). Mielenkiintoinen yritys selittää Japanin tämänhetkinen kriisi pikemminkin rakenteellisena loukkuna kuin pelkkänä rahataloudellisena likviditeettiloukkuna, ks. Robert H. Dugger ja Angel Ubide, “Structural Traps, Politics, and Monetary Policy” (työpaperi, Tudor Investment Corporation, toukokuu 2002). Katso myös Edward Lincoln, Arthritic Japan: The Slow Pace of Economic Reform (Washington, D.C.: Brookings Institution, 2001). Taloudellisen ja poliittisen skleroosin yleisistä kysymyksistä, ks. Mancur Olson, The Rise and Decline of Nations (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1984). Lähes viisitoista vuotta jatkuneen mielettömän inflaation jälkeen Japanin talouskriisistä on tullut perustavanlaatuinen poliittinen kriisi, joka ennemmin tai myöhemmin vie maan vallankumouksen partaalle.

Näin tapahtuu myös lännessä, jos kansalaiset antavat valtioiden hallita rahataloutta vapaalla kädellä.

VIII

Lopuksi toistettakoon tärkeimmät seikat: Deflaatio on kaukana luonnostaan pahasta ja väärästä. Se päinvastoin täyttää hyvin tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän, jonka avulla talous ja valtiorakennelma puhdistetaan kaikenlaisista loisista, jotka ovat menestyneet edeltävän inflaation aikana. Deflaation vaarat ovat kimeerisiä, mutta sen lumous on hyvin todellinen. Ei ole mitään syytä olla huolissaan deflaation taloudellisista vaikutuksista – paitsi jos kansakunnan hyvinvointi rinnastetaan väärien eliittien hyvinvoinnin kanssa. Sen sijaan on monia syitä olla huolissaan deflaation ainoan vaihtoehdon, nimittäin reflaation, taloudellisista ja poliittisista vaikutuksista. Reflaatio ei ole mitään muuta kuin inflaatiota sen puhtaassa ja yksinkertaisessa muodossa.

Tämän esseen tarkoituksena ei ole vedota rahatalouden viranomaisten järkeen. Vetoaminen Yhdysvaltain keskuspankkiin tai mihin tahansa muuhun maailman fiat-rahan tuottajaan vetoaminen on toivotonta. Mutta on aika, että vapausaatteen ystävät muuttavat mieltään deflaatioon liittyvässä tärkeässä asiassa. Tässä kohtaa väärät ajatukset ovat antaneet valtiovallalle liikaa liikkumavaa, jota he ovat hyödyntäneet paljon ja huonosti. Viime kädessä meidän on otettava rahan tarjonnan hallinta valtioidemme käsistä ja saatettava rahan tuotanto jälleen vapaan toiminnan periaatteiden piiriin. Ensimmäinen askel tämän strategian tukemisessa ja edistämisessä on ymmärtää, että valtioilla ei todellakaan ole mitään myönteistä roolia rahamme hallinnan kannalta.

Itävaltalaisia näkemyksiä deflaatiosta:

Esittelyteksti: Deflation and Liberty (© 2008 Ludwig von Mises Institute /Nimeä 4.0 Kansainvälinen 2019 Thomas Brand [muokkaus & käännös])

Kirja: Deflation & Liberty (© 2008 Ludwig von Mises Institute / Nimeä 4.0 Kansainvälinen 2019 Thomas Brand [käännös ja kommentit])

Kuvalähde: TravelCoffeeBook / Pixabay License

 

References   [ + ]

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *