Lisää indeksiantibiootteja, kiitos!

Kuvittele sellainen bisnes, jossa muut ihmiset antavat sinulle rahansa hoidettavaksesi ja maksavat tästä sievoisesti. Vielä parempaa on se, että palkkiosi nousevat vuosi vuodelta, vaikka olisit auttamattoman huono työssäsi. Kuulostaa täydelliseltä. [- -] Tätä bisnestä kutsutaan rahastonhoidoksi.
The Economist (28.2.2008)

Keskustelua passiivisen ja aktiivisen sijoittamisen välillä on käyty jo vuosikymmeniä, mutta passiivisesta sijoittamisesta on ryhdytty laajamittaisemmin keskustelemaan vasta 2000-luvun alusta alkaen. Erilaisten indeksituotteiden jatkuvasti laajenevat valikoima, alhaiset kulut, verotehokkuus ja parempi riski-tuottosuhde ovat osoittautuneet valtaosiltaan paikkansapitäväksi mainospuheeksi. Passiivisen sijoittamisen kasvavalle suosiolle on monia syitä ja Yhdysvalloissa on Bloombergin mukaan nykyään enemmän markkinaindeksejä kuin pörssiosakkeita.

Passiivinen (indeksi)sijoittaminen voi käytännössä saada monenlaisia muotoja, mutta tyypillisimmin sillä tarkoitetaan sijoitusstrategiaa, jossa sijoittaja “luottaa perinteiseen ‘osta ja unohda’ -tyyppiseen sijoitustyyliin … [jossa] osakepoimintaa ei harrasteta ja markkinoiden hintaliikkeitä ei ajoiteta.” (Oksaharju 2013, 52-53.). Morningstarin tutkimusjohtaja John Rekenthalerin mukaan aktiivisten rahastojen liiketoiminta on pohjimmiltaan tarinankerrontaa, jossa vastuu on kuulijalla. Rekenthalerin mukaan aktiiviset sijoitusrahastot kertovat pintapuolisesti lupaavilta vaikuttavia tarinoita, mutta nämä “[tarinat] eivät kestä tarkempaa analyysiä”.

Siinä missä passiivinen sijoittajaa tekee Oksaharjun (emt., 52) mukaan “tietoisen valinnan siitä, että hän ei halua tavoitella pörssimarkkinoiden yleisindeksiä parempaa tuottoa”, aktiivinen sijoittaja pyrkii tietoisesti voittamaan yleisindeksin. Passiivinen sijoittaja siis pyrkii omalta minimoimaan aktiiviseen sijoittamiseen liittyvän aktiivisen salkunhoidon. Passiivisen sijoittamisen salkunhoitokustannukset ovat aktiivista sijoittamista tuntuvasti alemmat (emt., 51). Passiivinen ja aktiivinen sijoittaminen ovat keskustelun kaksi ääripäätä, joiden väliin asettuu myös niin sanottu smart beta -sijoitusstrategia (faktorisijoittaminen). Erilaiset sijoitustyylit ja -strategiat ovat siis pikemminkin liukuma kuin joko-tai. Passiiviseen (indeksi)sijoittamiseen liittyy myös vääriä uskomuksia ja outoja yksityiskohtia. Tyypillisesti indeksisijoittamisen väitetään olevan passiivista, vaikka tosiasiassa asia ei ole aina näin.

Erinäiset tutkimuslähtöiset argumentit aktiivisen ja passiivisen sijoittamisen puolesta ja niitä vastaan löytyvät alan keskeisestä kirjallisuudesta. Morningstarin Rekenthalerin mukaan aktiiviset salkunhoitajat ovat fiksuja ja todennäköisesti keskimääräistä eettisempiä, mutta heidän näkemykset indeksistrategioiden vaaroista asettavat heidät itsensä huonoon valoon. “[Passiiviset] indeksirahastot ovat keskimääräisiä tai lähes keskimääräisiä ennen kuluja, mutta jälkikäteen tarkasteltuina ne ovat keskimääräistä parempia. [Ne] voittavat useimmat aktiiviset sijoitusstrategiat”, Rekenthaler kirjoittaa. Myös Nordnetin osakestrategi Jukka Oksaharju on teoksessaan Hajauta tai hajoa kiinnittänyt huomiota samaiseen asiaan: “Aktiivinen salkunhoito on kustannuksiltaan useimmiten huomattavasti paljon kalliimpaa kuin sijoitusten passiivinen hallinnointi. Näin ollen kustannukset syövät sijoittajan tuottoa aktiivisesti hoidetuissa rahastoissa sekä hyvinä että huonoina vuosina. Tähän viitaten aktiivisesti hoidetun rahaston tulisi kyetä lyömään yleisindeksi [tai vertailuindeksi] myös kulujen jälkeen, jotta salkunhoito loisi aitoa lisäarvoa, josta säästäjän kannattaisi maksaa.”

Keskustelua passiivisen (indeksi)sijoittamisen puolesta ovat Suomessa on käyty varsin sattumanvaraisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ehkä tunnetuin suomenkielinen teos on taloustoimittaja Marko Erolan jo ties kuinka monenteen painokseen ehtinyt Paras sijoitus – Itsepuolustusopas sijoittajille! vuodelta 2009 ja professori Burton G. Malkielin klassikkoteos Sattuman kauppaa Wall Streetillä. Nordnetin talousasiantuntija Martin Paasi on vuosien ajan loitsunnut passiivisen (indeksi)sijoittamisen puolesta ja sijoituspalveluyhtiö Seligson & Co. on tarjonnut jo kahdenkymmenen vuoden ajan edullisia indeksirahastoja piensijoittajille. Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, indeksisijoittamisen suosio vaihtelee markkinasuhdanteiden mukaan. Esimerkiksi Suomi-osakeindeksirahastoissa näyttää Morningstarin selvityksen mukaan ilmenevän vaihtelua vuosien varrella. Onko siis niin, että markkinoiden laskusuhdanteessa sijoittajat juuri kaipaisivat sitä lisäarvoksi mainostettua aktiivista salkunhoitoa? Eivät välttämättä, koska tällöin keskimääräisellä aktiivisellakin salkunhoitajalla voi olla vaikeuksia jo pelkästään vertailuindeksin kanssa.

Rahastoyhtiöt, oligopolistinen kilpailu ja “pehmeä” signalointi

Muutama päivä sitten Nordea Fundsin myynnistä vastaava rahastojohtaja Hanna Porkka julkaisi Nordean Finanssimaailma -blogissa lyhyen kirjoituksen (passiivisten) indeksirahastojen erinäisistä ongelmista. Kirjoituksessaan “Indeksituotteet kuten antibiootit?” esittää pitkän litanian erilaisia ajatuksia siitä, miksi aktiiviset ja passiiviset sijoitusrahastot täydentävät toinen toisiaan sen sijaan, että kyse olisi puhtaasta kilpailusta. “Viime aikoina on ollut vastakkainasettelua aktiivisten ja passiivisten rahastojen välillä”, Porkka kirjoittaa.

Suomessa toimii lukuisia rahastoyhtiöitä, joista hallinnoitavilla varoilla mitattuina suurimmat ovat Nordea Funds, OP-Rahastoyhtiö ja Danske Invest Rahastoyhtiö. Näiden kolmen rahastotoimijan yhteenlaskettu markkinaosuus Suomessa on yli 70 prosenttia (ks. Kuvio 1). Maailmanlaajuisesti rahastoliiketoiminta muodostaa oligopolin, jossa “rahastojen tyypillisesti veloittamat palkkiot eivät ole tuottosidonnaisia ja jossa liiketoimintamalli on rakentunut rahasto- ja varainhoitopääomasta (Funds Under Management, FUM) veloitettavien palkkioiden varaan” (Coleman 2016, viii).

Kuvio 1. Rahastoyhtiöiden markkinaosuudet Suomessa toukokuussa 2017 (Lähde: Finanssivalvonta)

Suomessa rahastomarkkinalla on sekä oligopolistisia että monopolistisia piirteitä, mutta uskon markkinarakenteen olevan ainakin osaltaan ennemmin oligopolistinen kuin monopolistinen: Suomen kolmen suurimman rahastoyhtiön markkinaosuus on Finanssivalvonnan julkaisemien tietojen valossa kasvanut tasaisesti vuosi vuodelta ainakin 2000-luvun alusta alkaen, lähes kaikki suomalaiset rahastoyhtiöt ovat sijoittuneet pääkaupunkiseudulle, rahastoliiketoiminta on tiukasti säänneltyä ja rahastoyhtiöt kiinnittävät entistä enemmän huomiota siihen, miten ne signaloivat sijoitusrahastojensa paremmuudesta asiakkaille. Aktiivisten rahastojen korkeahkoihin kuluihin ja toimialan pulskiin tuloksiin on kiinnitetty toistuvasti huomiota niin Suomessa kuin myös muualla Euroopassa. Korkeat kulut eivät tosiasiassa välttämättä kerro mitään siitä, miten rohkeasti ja näkemyksellisesti salkunhoitaja työtään tekee tai vastuullisesti sijoitusrahaston varoja hoidetaan.

Andreas Mattig on väitöskirjassaan Industrial Dynamics and the Evolution of Markets in the Mutual Fund Industry luonnehtinut rahastoliiketoimintaa seuraavasti:

Huomaamme sijoitusrahastobisneksen olevan keskittynyt markkina. Tämä tarkoittaa sitä, että oletamme jakelukanavien olevan suhteellisen oligopolistisessa tilanteessa. Samaan aikaan ympäristöstä tulee entistä kilpaillumpi, mikä merkitsee sitä, että verkkoa hallitsevasta pienestä kilpailijajoukostahuolimatta hinnoittelu ei ole monopolistista, koska markkinoille tulo ja sieltä poistuminen on suhteellisen helppoa (arvoketjun tuotepuolen näkökulmasta). Kokonaisympäristön voidaan ajatella olevan joukko toinen toisiaan seuraavia “tasapaino-olosuhteita”, joissa teollisuusarkkitehuuri ja yritysten asemointi on vakaa. (2009, 63)

Mattig (emt., 79) tarkentaa toimialarakennetta koskevia havaintojaan seuraavasti: “Tämän seurauksena [rahasto]toimialan johtajat toimivat ympäristössä, joka on sekä erittäin kilpailtu tuotepuolella, mutta mittakaavaherkkä ja mahdollisesti oligopolistinen jakelu- ja prosessointipuolella.” Mattig (emt., 66) huomauttaa, ettei uusien rahastotoimijoiden tulo alalle muuta toimialaa välittömästi, vaan se “näyttäisi vievän jonkin aikaa, koska [uusi] syntyvä oligopolistinen markkinarakenne siirtää toimialalle tulon esteitä [uusien toimialalle haluavia vastaan]”. Mattigin (emt., 66) mukaan on olemassa runsaasti näyttöä siitä, ettei rahastotoimialan kilpailu ole yhdenmukaista, vaan pikemminkin “rahastoalan markkinoiden rakenne muuttuu kahdeksi strategiseksi ryhmäksi: yksi ryhmä, joka koostuu muista kuin oligopolistisista yrityksistä, jotka toimivat edelleen markkinoilla, ja toinen oligopolistisista yrityksistä. Ensimmäinen käy walrasilaista kilpailua [l. kilpailullinen tasapaino] ja toinen omaksuu monopolistisen kilpailun chamberlinilaisessa hengessä”.

Oligopolistisella markkinarakenteella on tunnetusti merkittäviä vaikutuksia siihen, miten kilpailija toimivat markkinoilla. Rahastoliiketoiminnassa tämä ilmenee monella tavoin. Esimerkiksi Danske on mielestäni ollut yksi ensimmäisistä suomalaisista rahastoalan toimijoista, joka on markkinoinut erilaisia rahastojaan tarinankerronnallisesti nerokkaalla tavalla. Muistan joskus vuosia sitten nähneeni Dansken esitteitä jossain sijoitustapahtumassa, jossa pääfokus ei varsinaisesti ollut rahaston tuottokäyrissä tai teknisissä nippelitiedoissa, vaan salkunhoitajan matkasta Aasiaan. Samanlainen tarinankerronnallinen osa arvolupausta, jolla pyritään kurkottelemaan arvolupauksen korkeimpaan neljännekseen eli symboliseen arvoon, on löytänyt tiensä myös muun muassa OPn ja Nordean rahastomyyntiin. [**] Jos vielä huomioidaan se, mitä Mattig aiemmin sanoi rahastotoimialan oligopolistisesta jakelu- ja prosessointirakenteesta, Suomessa verrattain tuntemattomien rahastoyhtiöiden ja pienten rahastojakelijoiden kilpailun merkitys korostuu. Suomessa tämä ilmenee muun muassa siinä, miten Elite Varainhoito, Nordnet ja Seligson & Co. harrastavat rahastovälitysliiketoimintaa. Käytännössä (tuntematon) rahastoyhtiö kohtaa monenlaisia päätöksiä, kun se päättää ulkoistaa osan rahastohallinnostaan ja -myynnistä ulkopuolisen toimijan käsiin, mutta usein päätös voi olla kasvun ja brändin näkökulmasta järkevä vaihtoehto.

Mitä tekemistä oligopolilla on tämän asian kanssa? Mikrotaloustieteessä on havaittu jo vuosikymmeniä siten, että oligopoliyritykset pyrkivät parhaansa mukaan huomioimaan omien toimiensa (oletettavat) vaikutukset kilpailijoihin ja kilpailijoiden (oletetut) vaikutukset itseensä.  Tilanteessa, jossa kilpailuviranomaiset ovat aktiivisesti mukana, hintakartellin muodostaminen ei ole mielekästä, joten muunlaisen signaloinnin merkitys korostuu. Oligopolissa on siis kiinnitettävä erityistä huomiota signalointiin, jolla “tarkoitetaan toimintaa, jossa informoitu osapuoli kommunikoi yksityistä tietoaan ei-informoidulle valintojensa kautta” (Vartiainen 2001, 537). Helsingin yliopistossa nykyisin mikrotaloustieteen professorina toimivan Hannu Vartiasisen (emt., 541) mukaan “singnalointiteoria [sic!] kuulunee käytetyimpiin mikrotaloudellisia ilmiöitä selittäviin teorioihin”, jonka avulla voidaan ymmärtää aiempaa paremmin niin osakeanteja, mainontaa kuin myös erilaisia neuvottelutilanteita. Esimerkiksi rahastoyhtiöiden harrastama mielikuvamarkkinointi ja tarinankerronta ovat hyvä esimerkki siitä, miten “investointi brandiin ja laatumielikuvaan on edullisempaa yritykselle, jonka tuotteet ovat aidosti laadukkaita. Investoimalla mainontaan voidaan siten signaloida omien tuotteiden laadusta”. (emt., 541.; ks. Shelegia 2011)

Oligopoliyritykset siis välttelevät hintakilpailua, koska muussa tapauksessa hintajohtajuus voi jäädä hyvin lyhytaikaiseksi kilpailijoiden laskiessa hintojaan vastauksena yhden yrityksen toimiin. Hintasotaa yritetään siis välttää. Kaikki signalointi ei kuitenkaan ole hintasignalointia, vaan signaloida voi myös monella muulla tavoin. Rahastoliiketoiminnassa signaloidaan monin eri tavoin aina monivuotisesta sijoituskokemuksesta, rahastojen sulkemisesta ja hyvästä tuottohistoriasta erilaisiin toimialapalkintoihin, sijoittajaviestintään ja toistuvaan näkyvyyteen valtavirtamediassa. Suoran hintasignaloinnin ja kartellien estämien kilpailuviranomaisten toimesta ei siis estä signaloimasta jollain muulla tavoin. Samaan aikaan sekä akateemisessa kirjallisuudessa että valtavirtamediassa on kiinnitetty huomiota siihen, että toimialalla tapahtuu myös Suomessa monenlaista: (aktiiviset) rahastot muuttuvat kaiken aikaa (tuloksena voi olla selviytymisharha) ja salkunhoitaja vaihdetaan erinäisistä syistä. Rahastojen erinäinen muuttelu (esim. yhdistäminen) ja salkunhoitajan vaihtuminen ovat myös eräs tapa signaloida.

Les Coleman (2016) tarkentaa rahastoliiketoiminnassa tapahtuvaa (“pehmeää”) signalointia seuraavassa:

Parhaimmat sijoitusrahastot tietävät heidän menestyksen riippuvan toimintansa sosiaalisesta hyväksyttävyydestä [–] Rahastot valitsevat itse itselleen edullisimmat tavat signaloida suotuisista tuotto- ja riskinäkymistä parantamalla viestinnän ja raportoinnin laatua. Ne parantavat hallintoa ottamalla käyttöön tyylimerkintöjä ja nimittämällä rahastonhoitajia, joiden ulkoiset ominaisuudet parantavat sijoittajien luottamusta [- -] Tämä selittää, miksi useimmilla rahastonhoitajilla on Chartered Financial Analyst (CFA) -tutkinto. [Tutkinto] viestii sijoittamisosaamisesta ja luotettavuudesta, ja täten vähentää asiakkaiden informaation epäsymmetriaa ja [akerlofilaista] sitruunaongelmaa. (s. 128)

Näin signalointi, vaikutelmanhallinta ja uuden tiedon etsiminen muodostavat monimutkaisen kokonaisuuden, joka – yhdessä sijoitusrahastojen saman paikkaisuuden ja sääntelyviranomaisten ja luokituslaitosten yhteisen seulan kanssa – luo laajaa [yhdenmukaista] sosialisaatiota läpi rahastonhoitotoimialan. (s. 186)

Kaikilla rahastoja myyvillä yrityksillä on luonnollisesti pyrkimys esittää paras mahdollinen tarina, jossa korostuvat muun muassa ammattitaito, pidempiaikainen menestys ja sijoittajien edun huomiointi. Siinä missä indeksirahastojen ja pörssinoteerattujen (indeksi)rahastojen kilpailuetu perustuu pitkälti esimerkiksi kulutehokkuuteen ja hajauttamiseen eli taloudelliseen ja toiminnalliseen hyötyyn, aktiivisen salkunhoidon ja sijoitusrahaston arvolupauksen pitää ennen kaikkea perustua tunneperusteiseen ja symboliseen arvoon, sillä muussa tapauksessa esimerkiksi korkeammat kustannukset on erittäin hankala oikeuttaa. Kaikki rahastoyhtiöt ja yksittäiset sijoitusrahastot pyrkivät differentoitumaan massasta, mutta käytännössä aktiivisten rahastojen asema on jatkuvasti entistä tukalampi kulutietoisuuden, läpinäkyvyysvaatimusten ja erilaisten vaihtoehtojen lisääntyessä.

Miksi passiivisesta ja aktiivisesta sijoittamisesta sitten väitellään?

Valtaosa Suomessa markkinoitavista ja myytävistä rahastoista on aktiivisesti hoidettuja rahastoja ja ainakaan aiempien selvitysten valossa useimpien Suomi-rahastojen aktiiviosuuden määrä ei ole ollut kovinkaan kummoinen. [*] Tilanne näyttää kuitenkin paranevan kaiken aikaa eli sijoittaja, joka merkitsee aktiivisesti hoidetuksi mainostettua sijoitusrahastoa, saa oletettavasti parempaa vastinetta rahoilleen.1 Martin Paasin mukaan tilanne ei kuitenkaan ole Suomi-aktiivirahastojen osalta näin ruusuinen, vaan kaappi-indeksointi on edelleen varsin yleistä:

Vertailin äskettäin kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana olemassa olleet, suomeen sijoittavien osakerahastojen tuottoja keskenään. 22 aktiivisesta rahastosta vain kaksi (2) tuottivat matalakuluista OMXH25ETF indeksirahastoa paremmin. Korkeammat kulut eivät toisin sanoen tuottaneet lisäarvoa niihin sijoittaneille säästäjille. Aktiivisten rahastojen tuotto oli keskimäärin lähes kolmanneksen (29 %) passiivista indeksiosuusrahastoa huonompi. Tämä on täysin alhaisen aktiivisuuden mukainen lopputulos.

Aktiivista ja passiivista sijoittamista koskevaa keskusteltua on siis käyty meillä ja muualla vuosikausia, mutta mitään yleistä yksimielisyyttä ei näytä oikeastaan löytyvän. Pohjimmiltaan ristiriitaa haetaan siitä, miten sijoituspäätöksiä tehdään.

Sanotaan niin, että kiireinen yksityissijoittaja Matti Meikäläinen haluaa sijoittaa laajasti suomalaisiin pörssiyhtiöihin ja päättää käydä läpi Suomeen sijoittavat pörssirahastot Morningstarin rahastotyökalulla. Vaihtoehtoja on tarjolla pyöreät seitsemänkymmentä ilman sen tarkempia rajauksia. Matti, joka ei ole kovinkaan kiinnostunut seuraamaan sijoituksiaan päivittäin, pohtii eri rahastovaihtoehtoja, mutta ei tarkalleen ottaen tiedä, onko valmis maksamaan aktiivisesta näkemyksenotosta. Matti katsoo pikaisesti läpi eri rahastojen yleisesittelyt ja huomaa eri rahastojen seuraavan erilaisia Helsingin pörssin vertailuindeksejä. Samalla hän katsoo läpi eri rahastojen sijoituspolitiikan:

Rahasto 1: Rahasto sijoittaa Suomessa sijaitsevien pienten, markkina-arvo alle 500 miljoonaa euroa, yhtiöiden osakkeisiin ja näiden yhtiöiden osakesidonnaisiin arvopapereihin.

Rahasto 2: X on kotimainen osakerahasto, joka sijoittaa varansa pääasiassa suomalaisten pienten yritysten osakkeisiin. Rahaston sijoituskohteiden ulkopuolelle rajautuvat pörssin suurimmat yritykset (markkina-arvoltaan yli 2 miljardia euroa). […]

Rahasto 3: Y on sijoitusrahastolain mukainen syöttörahasto, jonka varoista vähintään 85 % on jatkuvasti sijoitettuna Sijoitusrahasto Z:aan.

Matti ei ensisilmäyksellä välttämättä tarkalleen ottaen ymmärrä, mitä näiden eri rahastojeen sijoituspolitiikka edes tarkoittaa, joten hän selailee Pörssisäätiön Sijoitusrahasto-oppaan. Näyttää siis siltä, että eri rahastonhoitajat painottavat valinnoissaan erilaisia pörssiosakkeita ja tämä puolestaan johtuu siitä, että näiden eri osakerahastojen sijoituspolitiikka on erilainen. Sijoituspolitiikan kuvauksesta ja tarkemmasta määrittelystä voi olla sitten montaa mieltä, mutta Matti huomaa sen, että eri rahastot näyttävät ainakin päällisin puolin korostavan erilaisia asioita. Matti haluaisi sijoittaa sellaiseen rahastoon, jonka historiallinen tuottokäyrä sojottaa taivaaseen.

Matti käy lisäksi läpi puhtaasti Suomeen sijoittavat muutamat indeksirahastot, joiden sijoituspolitiikka perustiedot eroavat merkittävästi aktiivisten sijoitusrahastojen kuvauksista. Pitäisikö Matin sijoittaa aktiiviseen vai passiiviseen Suomi-rahastoon? Yhtä oikeaa vastausta ei ole. Matin päätöksentekoprosessi – aktiivinen vai passiivinen sijoitusrahasto – noudattaa pohjimmiltaan samaa kaavaa, koska Matin pitää tehdä tietoinen päätös siitä, mitä sijoitusrahastoa hän ostaa ja milloin. Jos Matti ei kuitenkaan halua tehdä sijoituspäätöstä itse, hän voi antaa sijoitusvarallisuutensa tietoisesti varainhoitajan hoidettavaksi, joka sitten sijoittaa varat parhaalla katsomallaan tavalla yhdessä Matin kanssa tai itsenäisesti. Tarina ei kerro sitä, minkä rahaston Matti lopulta valitsi tai miten sijoitukselle kävi.  Martin Paasin sanoin passiivinen sijoittaminen perustuu aktiiviseen järjen käyttöön:

On totta, että kustannustehokas passiivinen strategia ei kymmenien vuosien kuluttua johda, varteenotettavien sijoitusvaihtoehtojen seasta, ryhmän parhaimpaan tuottoon. Mutta se johtaa varmuudella keskivertoa parempaan tuottoon. Aktiivisen sijoitustyylin tuottamasta suhteellisesta paremmuudesta ei etukäteen tiedetä yhtään mitään. On mahdollista, että sijoitustuottosi on paras tai huonoin. Tai jotain siltä väliltä. Passiivinen sijoittaminen on ymmärrystä ja riskien minimointia.

Passiivisten (indeksi)rahastojen perimmäinen tehtävä on seurata ja jäljitellä määriteltyä vertailuindeksiä (teoriassa voisi toki olla myös puhtaita buy & hold -rahastoja, joissa muutoksia ei tehtäisi lainkaan), ei ottaa aktiivista näkemystä suuntaan tai toiseen – toisin sanoen passiivinen indeksirahasto on varsin tiukasti ennalta määriteltyjen sääntöjen ohjaama ja toimii niiden puitteissa (toisin kuin varainhoitajat; poikkeksia toki on molempien – sekä passiivisten että aktiivisten rahastojen – osalta). “[Aktiivisen sijoitusrahaston] sijaan passiivinen indeksirahasto pysyy lestissään, välttää yksittäisiin yhtiöihin tai markkinatilanteeseen liittyvän näkemyksen ottamista ja seuraa suhdanteesta toiseen orjallisesti tietyn vertailuindeksin koostumusta”, Jukka Oksaharju kirjoittaa.

Passiiviset indeksirahastot eivät kuitenkaan laajamittaisesti kärsi erilaisista tyyli-, markkina-, lista- tai toimialavirheistä, koska passiivisen indeksirahaston perimmäinen lupaus on pyrkimys noudattaa tiettyä ennalta ilmaistua vertailuindeksiä (Baghai-Wadji, El-Berry, Klocker & Schwaiger 2006). Jos passiivisen indeksirahaston salkunhoitaja päättää siirtyä toisiin tehtäviin, sijoittajan ei tarvitse pohtia, mitäköhän seuraavaksi tapahtuu tai mihin suuntaan rahaston sijoituspolitiikkaa satutaan ruuvaamaan kunakin ajanhetkenä. Jos sijoitusrahaston tuotto jää odotetusta, sijoittajan valitsema indeksirahasto on saattanut olla hänen omien tavoitteidensa kanssa epäsopiva. Aktiivisten rahastojen muutostilanteissa sijoittaja kohtaa hieman erilaisen tilanteen. Esimerkiksi Morningstar alensi välittömästi kehittyvien maiden Kon-Tiki -osakerahaston näkymiä SKAGENin perustajan ja pitkäaikaisimman salkunhoitajan Kristoffer Stensrudin jätettyä salkunhoitotehtävänsä. Stensrud on todennäköisesti jakanut salaiset oppinsa luottopelaajilleen, mutta aktiivisesti hoidettuna kehittyvien maiden osakerahastona Kon-Tiki ei ole enää sama kuin se oli ennen Stensrudin lähtöä.

Käytännössä sijoittaja voisi pyrkiä muodostamaan SKAGEN Kon-Tiki -tyyppisen rahaston omatoimisesti erilaisilla indeksituoteyhdistelmillä (ja/tai ostamalla osakkeita suoraan) tai ehkä tulevaisuudessa robovarainhoitaja voisi toteuttaa suurin piirtein mekaanisesti jäljittelemällä jonkin aktiivisen rahaston sijoituspolitiikan. Se, että onko tällainen “peesaaminen” järkevää, on toinen kysymys. Mekaanisesta automaatikasta toki puuttuu ainakin vielä aktiiviselle järjenkäyttäjälle ominainen kyky sopeutua uusiin tilanteisiin ja oppia virheistään. Toisaalta sijoittajan on vaikeaa seurata sitä, mitä jokin hyväksi havaittu aktiivinen rahasto tekee ennen kuin vasta viiveellä. Esimerkiksi neljännesvuosittaisista SEC 13F -ilmoituksista saa laajan yleiskuvan kuvan siitä, mitä Berkshire Hathawayn, Soros Fund Managementin, Pershing Square Capital Managementin, Icahn Capitalin ja Greenlight Capitalin kaltaiset institutionaaliset suursijoittajat ovat vuosien varrella ostaneet, pitäneet ja myyneet.

Warren Buffettin sijoittajakirjeet Berkshire Hathawayn omistajille ovat todellinen omistajasijoittajan aarreaitta. Vuoden 2006 selonteossaan Buffett kertoi yksityiskohtaisesti suunnitelmasta palkata Berkshire Hathawaylle sijoitusjohtaja. Buffett käy kirjeessään läpi uudelta sijoitusjohtajalta vaadittavat tärkeimmät luonteenpiirteet:

Luonne on myös tärkeä. Itsenäinen ajattelu, tunnemaailman vakaus ja kova halu ymmärtää sekä inhimillistä että institutionaalista käyttäytymistä ovat ensiarvoisen tärkeitä pitkän aikavälin sijoitusmenestykselle. Olen nähnyt todella paljon fiksuja ihmisiä, joilla ei ole ollut näitä hyveitä.

Samanlaista luonteenlujuutta vaaditaan aivan keneltä tahansa sijoittajalta. Piensijoittajan on hyvä muistaa aikanaan Iltalehdessä tuolloin työskennelleen Jan Hurrin rahastosijoittamisen pääsääntö: “Sijoitustuotot ovat aina epävarmoja, mutta kulut lankeavat varmuudella sijoittajan maksettaviksi.”

Onko passiivinen sijoittaminen antibioottien liikakäyttöä?

Jo aiemmin mainitsemassani Finanssimaailma-blogissa julkaistussa kirjoituksessaan Hanna Porkka esittää lukuisia ajatuksia sijoitusrahastoista ja ylipänsä sijoittamisesta. Tarkastelen ja arvioin joitakin hänen esittämistään väitteistä, jotka minua ehkä eniten ihmetyttivät. Osasta olen enemmän tai vähemmän samaa mieltä, osaa en puolestaan ymmärrä.

Passiivisilta rahastoilta ei voi kuitenkaan odottaa kuin markkinoiden keskimääräistä eli indeksituottoa, josta vähennetään vielä rahaston kulut.

Olen samaa ja eri mieltä Porkan kanssa. Määritelmän mukaisesti passiivisesti hoidetun indeksirahaston pitäisi noudattaa sovittua vertailuindeksiä, joten kulujen vähnetämisen jälkeen valtaosa (passiivisista) indeksirahastoista jää jo ihan määritelmän mukaisesti hieman vertailuindeksin tuotosta. Aktiivisten rahastojen myyntipuhe perustuu ajatukseen siitä, että indeksituotto kulujen jälkeen olisi jotenkin epätoivottava lopputilanne. Pitkällä aikavälillä keskimääräisen passiivisen sijoittajan odotettu tuotto on parempi kuin keskimääräisen kalliin aktiivisen sijoitusrahaston (Sharpe 2002). Morningstarin passiivisten strategioiden tutkimusjohtaja Alex Bryan esittänyt asiasta myös yksinkertaistetun esimerkin.

Keskimäärin aktiiviset rahastot – ne, jotka pyrkivät omien sanojensa mukaan tavoittelemaan alfaa – ovat pitkällä tähtäimellä olleet keskimääräistä indeksisijoittajaa huonompia ja merkittävä osa kaikista aktiivista rahastoista ole saavuttanut edes indeksituottoa (Sharpe 2002). Kuluilla on pitkällä aikavälillä suuri merkitys sijoittajan saamaan tuottoon, joten mitä alhaisemmat kulut, sen parempiKauppalehden yhdistelmärahasteluvertailu vuodelta 2015, Helsingin Sanomien rahastovertailu viime vuodeltaPYNin tuottama Suomeen rekisteröityjen rahastojen vertailu muutaman vuoden takaa ja Nordnetin Suomi-rahastovertailu tämän vuoden toukokuulta kertovat varsin karua kieltä aktiivisesti hoidettujen sijoitusrahastojen menestyksestä. [***]

Aktiivinen salkunhoito on Eugene F. Faman ja Kenneth R. Frenchin mukaan jo ennen kuluja nollasummapeli ja kulujen jälkeen negatiivinen summapeli. Sijoittajan on lisäksi hyvä muistaa Stanfordin yliopiston rahoituksen emeritusprofessori William F. Sharpe toteamukset pohtiessaan passiivinen/aktiivinen sijoittaminen -vastakkainasettelua:

Kun muut seikat pidetään vakioina: mitä pienempi rahaston kulusuhde on, sitä paremmat ovat rahastonomistajan saamat tulokset. (Sharpe 1966, 137)

Oikein mitattuna keskimääräisen aktiivisesti hallinnoidun dollarin pitää menestyä passiivisesti hallinnoitua dollaria heikommin kulujen jälkeen. (Sharpe 1991, 8, ks. Jacobsen 2017)

Salkunhoitajia, joilla on ylivoimaisia taitoja, voi olla olemassa, [- -] mutta he ovat vähemmistössä. Ja kuten [Charles] Ellis on muistutanut, näitä [salkunhoitajia] on todella vaikeaa tunnistaa etukäteen. (Sharpe 2013, 41; tiivistelmä em. artikkelista, ks. Ferri 2013)

Warren Buffett (“Sijoittaminen on helppoa muttei helppoa, mutta ei helppoa”) ja Charlie Munger (“Tartu yksinkertaiseen ideaan ja ota se vakavasti”) ovat vakuuttavasti osoittaneet aktiivisen osakepoiminnan edut, mutta onko kaikista huippusijoittajiksi? Minä en ainakaan tähän pysty, joten en lähde arvailemaan yksittäisiä rahastovoittajia. Kulutietoisena keskivertosijoittajana tyydyn useimmiten kulujen jälkeiseen (indeksi)tuottoon (Bogle 2014). Olisi luonnollisesti hyvä, että mahdollisimman moni rahastoyhtiö ottaisi OPn tavoin käyttöön laktiiviosuuden ilmoittamisen osana sijoittajien opastamista – tämä siis jo ihan läpinäkyvyyden ja opastamisen nimissä.

Alhaisen tehokkuuden markkinoilla, kuten kehittyvillä markkinoilla, on aktiivisella sijoittamisella selkeästi mahdollista saada indeksiä parempia tuottoja.

Tärkeintä olisi tietysti ymmärtää tarkemmin, mitä tässä yhteydessä aktiivisella sijoittamisella tarkalleen ottaen tarkoitetaan? Sitä, että rahaston salkunhoitaja asuu ja elää Intiassa vai että hän lukee ja seuraa Intian osakemarkkinaa? Voiko aktiivinen sijoittaminen olla aktiivista indeksointia vai vaatiiko se nimenomaan jatkuvaa ihmisen tekemää salkunhoitoa? Toki on totta, että aktiivisesti hoidetuista sijoitusrahastoista löytyy sellaisia, jotka pystyvät hyödyntämään paikallista tietoa luodakseen lisäarvoa sijoittajille.

Esimerkiksi PYN Fund Managementin hallinnoima ja jakelema PYN Elite -sijoitusrahaston monivuotinen menestys tuskin on pelkkää sattumaa, vaan perustuu vahvasti salkunhoitaja Petri Deryngin aktiiviseen ja varsin avoimesti viestittyyn näkemykseen Aasian osakemarkkinoista. Deryng siis mitä ilmeisimmin kykenee hyödyntämään Aasian osakemarkkinoiden tehottomuuksia hyödykseen tavalla, joka luo sijoittajille aitoa lisäarvoa. Toisaalta pitää huomioida, ettei aktiivinen kehittyvien markkinoiden osakesijoitusrahasto automaattisesti tarkoita rohkeaa näkemystä ja kehittyviäkin markkinoita voi lähestyä sekä aktiivisin että passiivisin sijoitustuottein. Kehittyvien markkinoiden osalta sekä sijoittajilta että salkunhoitajilta vaaditaan rautaista itsetuntemusta, sillä pelkkä tiettyjen markkinoiden tehottomuus ei vielä automaattisesti takaa ylituottoa.

Financial Times käsitteli artikkelissaan 30.5. passiivisen sijoittamisen vaaroja. Passiivisia sijoitustuotteita verrattiin antibiootteihin, jotka ovat hyviä maltillisesti käytettyinä, mutta haitallisia jos niitä käytetään liikaa.

Tästä voi joku saada sen kuvan, että Financial Timesin toimittajat olisivat esittäneet edellä mainitun vertauksen. Näin asia ei kuitenkaan ole, vaan kyseisessä lehdessä julkaistun “The hidden dangers of passive investing” artikkelin kirjoitti ja antibioottivertauksen esitti Pictet Asset Management -varainhoitoyhtiön hallituksen puheenjohtaja Pictet Groupin toimitusjohtaja Renaud de Planta. Samassa yhteydessä julkaistussa Financial Timesin toimittaja Kadhim Shubber tarkastelee de Plantan esittämiä erinäisiä ajatuksia ja pohdiskelee esimerkiksi de Plantan väitettä, jonka mukaan kolmesta suurimmasta indeksirahastostoyhtiöstä on tullut globaali oligopoli (sen sijaan, että de Planta olisi samassa yhteydessä todennut koko rahastotoimialan olevan globaalisti oligopoli). Vanguard-rahastotalon perustaja ja entinen toimitusjohtaja John C. Bogle on jo aiemmin ilmaissut huolensa indeksirahastoliiketoiminnan keskittymisestä muutaman ison pelurin käsiin. Totuudenjälkeisenä aikana de Plantan myyntipuhekin näyttää uppoavat lukijoihin kuin veitsi voihin. Ei siis muuta kuin indeksirahastot myyntiin ja aktiivisia rahastoja tilalle, eikö vaan? Ei.

Indeksirahastoja on jo aiemmin verrattu milloin mihinkin. Amerikkalaisen FPA Capital Fundin Arik Ahitov ja Dennis Bryan vertasivat huhtikuisessa sijoittajakirjeessään ETF:iä eli pörssinoteerattuja (indeksi)rahastoja joukkotuhoaseisiin. Viime vuonna Sanford C. Bernsteinin & Co. -sijoituspalveluyhtiön analyytikkotiimi väitti passiivisen sijoittamisen olevan pahempaa kuin marxismi. Loppuvuodesta 2014 Shcrodersin Alistair Jones maalaili samanlaisia uhkakuvia passiivisen sijoittamisen vaaroistaWarren Buffettin yhtiökumppani Charlie Munger on samaten kritisoinut indeksirahastoja ja BAM Alliancen tutkimusjohtaja Larry Swedroe on nostanut esille myös joitakin indeksirahastoihin liittyviä ongelmiaBurton G. Malkielin mukaan amerikkalaisilla on päinvastoin “aivan liikaa aktiivista [rahaston-/varainhoitoa], ei liian vähän”. Osallistava sijoitusneuvontakaan ei aina välttämättä toimi niin kuin sen olettaisi toimivan.

Sijoittaja, jonka salkussa on tietoisesti esimerkiksi vain Seligsonin OMH Helsinki 25 ETF:ää, ei varsinaisesti ole passiivinen sijoittaja, vaan oikeastaan hänellä voi olla aktiivista yritys-, teollisuus-, toimiala-, maa- tai omaisuusluokkanäkemystä sijoituspäätöstensä tukena. Priyanka Shukhla (2012) kirjoittaa asiasta seuraavasti: “[Richard C. Grinoldin ja Ronald N. Kahnin esittämän aktiivisen sijoittamisen perussäännön] mukaan [salkunhoitajan] taito ja riippumattomien, monipuolisten sijoitusmahdollisuuksien määrä edistävät salkunhoitajan kykyä lisätä [salkun] arvoa.” Jos sijoittaja ottaa erityistä yritys-, toimiala-, maa- yms. näkemystä ETF:ien tai indeksirahastojen avulla, kyse on tosiasiassa (omatoimisesta) aktiivisesta salkunhoidosta. Julkisessa keskustelussa tämä rinnastetaan usein passiiviseen salkunhoitoon, koska aktiivisen strategian toteuttamiseen on valittu todennäköisesti ainakin päällisin puolin kulutehokas tuote.

Sen sijaan, että aktiivisia sijoitusrahastoja ja aktiivista sijoittamista puolustettaisiin asiapitoisin argumentein, (kallista) aktiivista salkunhoitoa kannattavat (ja myyvät) vetoavat satunnaisiin tilastoihin ja eivät ymmärrä tilastotieteen perusteita. Jopa minä tajuan, ettei tällaisissa väitteissä yksinkertaisesti ole mitään perää; jos asiapitoisia perusteluita ei ole, kuten de Plantalla ei näytä oikeastaan olevan, pitää antaa jonkun fiksumman puhua. De Plantan kuvitelmat maailmasta, jossa lähes kaikki pörssiyhtiöt ovat muutaman valtavan kokoisen indeksirahaston omistuksessa, ovat täysin mielikuvituksettomia ja eivät perustu mihinkään saatavilla olevaan todistusaineistoon. Näin ei yksinkertaisesti tule koskaan tapatumaan. Aktiivisia näkemyksenottajia, yrittäjämäisiä sijoittajia, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Maailmanlaajuista talousjärjestelmän kaaosta ei kuitenkaan ole näköpiirissä, koska kaikki eivät lopulta kuitenkaan indeksoi.

Sijoittajien pelottelu Mad Max -maailmanlopulla ei ole kovin fiksua, jos väitteiden tueksi ei ole edes todistusaineistoa. Valitettavasti Porkka toistaa de Plantan argumentteja ja minä voisin ehkä jopa aktiivista omistajuutta korostavana hyväksyä osan niistä, mutta viimeisin tutkimus ei esimerkiksi tue useimpia Porkan toistamia de Plantan väitteitä.

Esimerkiksi passiivisen sijoittamisen hyvän hallintotavan (ja vastuullisuuden) rapautumisesta ei yksinkertaisesti ole olemassa todistusaineistoa – onko asia sittenkin aivan päinvastoin? Ehkä jotkin passiiviset indeksirahastot toimivatkin aktiivisina omistajina edistäen osuudenomistajien etuja ja ehkä päämies-agentti -ongelmaan on olemassa myös muita ratkaisuja kuin syyttää indeksirahastojen rapauttavan hyvän hallintotavan? Entä mistä löytyy näyttöä siitä, että aktiivisesti hallinnoidut sijoitusrahastot olisivat erityisen aktiivisia vallankäyttäjiä pörssiyhtiöiden hallintoelimissä ja yhtiökokouksissa? Aktivistisijoittajat ovat aivan oma sijoittajien alalaji, jotka Henri Elon sanoin “karsivat tehottomuutta ja pitävät johdon hereillä”. Jos väitteet passiivisuuden hyvää hallintotapaa rapauttavista vaikutukset pitäisivät laajamittaisesti paikkansa, missä on vastaansanomaton todistusaineisto? Passiivinen sijoittaminen ei ole sama asia kuin passiivinen omistaminen ja passiivinen sijoittaminen voi saada tapauksesta riippuen erilaisia muotoja.

Laaja liuta hyviä perusteltuja näkemyksiä indeksirahastojen vaikutuksesta hyvään hallintotapaan on esitetty niin tutkijoiden, sijoittajien kuin myös finanssialan ammattilaisten toimesta:

Rahasto-omistuksen vaikutukset yritysten toimintaan ovat monimutkaisia ja yhtä oikeaa näkökulmaa asiaan ei ole, mutta tällä hetkellä tutkimus ei tue väitteitä indeksirahastojen hyvää hallintotapaa rapauttavasta vaikutuksesta. Jos (passiivista) sijoittamista tai passiivisia rahastoja haluaa kritisoida, argumenttien pitää perustua tutkittuun tietoon, ei luuloihin tai hysterian lietsontaan. Tutkimustieto on järkevän sijoittamisen lähtökohta, jonka perusteella voidaan arvioida sitä, millaisia tosiasiallisia riskejä esimerkiksi ETFiin liittyy. Tukholman yliopiston yliopistolehtori, dosentti Jarkko Peltomäki on vuosia kiinnittänyt huomiota joidenkin ETFien kummallisuuksiin ja ETFien riskitekijöihin, Kyse ei ole siis siitä, etteikö arvostelua saisi esittää, vaan siitä, mihin kritiikki perustuu. Jos minun pitäisi valita, valitsisin peltomäkimäisen keskustelulinjan.

Passiiviset rahastot sopivat hyvin salkun rakennuspalikoiksi sijoittajalle, jolla on osaamista, aikaa ja kiinnostusta hoitaa omia sijoituksiaan.

Tärkeintä on ryhtyä säästämään ja sijoittamaan ja löytää itselleen sopivin tapa. 

Rahastosijoittaminen on paras vaihtoehto valtaosalle sijoittajista, mutta tällöinkin sijoittajan on tehtävä omaan osaamiseensa, aikaansa ja kiinnostukseensa perustuva aktiivinen valinta. Se, miten valintojen tuloksena sijoitussalkku rakennetaan, on toinen kysymys. Passiivisten indeksirahastojen ja pörssinoteerattujen (indeksi)rahastojen (ETF) avulla käytännössä kuka tahansa hieman asioihin perehtyvä pystyy rakentamaan itselleen sopivan sijoitussalkun.

Lähes kaikki ihmiselämässä vaatii jonkinasteista osaamista, aikaa ja kiinnostusta, joten miksi sijoittaminen ja säästämisestä eroaisi tästä millään tavoin? Passiivisiin rahastoihin sijoittanut voi sentään nukkua yönsä rauhassa, koska vain rahastojen kulut ja kustannukset ovat varmoja. Olen Porkan kanssa samaa mieltä siitä, ettei sijoittamisessa ja säästämisessä ole yhtä oikeaa tapaa, mutta on olemassa tutkittua tietoa ja on arvauksia. Tom Lindström kiteyttää rahastosijoittamisen kuluseurannan tärkeyden seuraavasti:

Jos ei voi yksiselitteisesti osoittaa miksi jostain rahastosta kannattaa maksaa enemmän rahastosta kuin toisesta, todennäköisesti paras lopputulos saavutetaan minimoimalla kulut.

Aktiivinen vai passiivinen, siinä pulma

Minä pidän yksinkertaisesta sijoittamisesta, jossa yhdistelen erilaisia sijoitustyylejä toisiinsa. Lähtökohtani on yksinkertainen ydin-satelliitti -strategia, jossa ydinsalkkuni koostuu useammasta osakeindeksi- ja joukkovelkakirja-ETF:stä ja osakeindeksirahastoista. Salkkuani en juurikaan kierrätä.

Ennen kuin mitään sijoitusstrategiaa voi edes muodostaa, sijoittajalla pitää luonnollisesti olla hyvä ymmärrys peruslähtökohdista kuten rahankäytöstä ylipäänsä. Markkinat eivät ole muuttumattomat, joten erilaiset sijoitustyylit palvelevat hyvin erilaisia markkinatilanteita ja osa soveltuu tietyissä tilanteissa muita paremmin. Kysymys on siis pikemminkin siitä, miten minä pystyn maksimoimaan sijoitussalkkuni tuoton erilaisia sijoitustyylejä yhdistelemällä, ei siitä, määrittelenkö itseni ykskantaan passiiviseksi vai aktiiviseksi sijoittajaksi.

Minä jatkan aktiivisena omistajasijoittajana, joten kaiken lähtökohta on pitkän aikavälin sijoitussuunnitelmani. Yksi sijoitusuunnitemani lähtökohdista on suojautua erittäin suurilta tappioilta ja lisätä pienen jatkuvan arvonnousun todennäköisyyttä. Se, millaisia sijoitustuotteita puolestaan valitsen tämänhetkisen tavoiteallokaationi toteuttamiseksi, perustuu ennen kaikkea sijoittamisen kustannustehokkuuteen. Tälläkin hetkellä salkussani on muun muassa Evlin, Spiltanin, HSBCn, SKAGENin, Franklinin, Invescon ja Fidelityn aktiivisia sijoitusrahastoja. Osa näistä on ollut selkeitä virhevalintoja ja minun olisi pitänyt ymmärtää tavoitteeni paremmin, mutta jokaisella kerralla olen oppinut taas jotain uutta. Samanlaisia virheitä on tietysti käynyt myös yksittäisiä osakkeita valitessani. Ehkä seuraavaksi syvennyn faktorisijoittamisen saloihin.

Kilpailun lisääntyminen sijoitus- ja varainhoitoliiketoiminnassa on minulle sijoittajana ja kuluttajana mahtava juttu. Pääsen käsiksi entistä mielenkiintoisempiin sijoituskohteisiin, mutta samaan aikaan pystyn pitämään sijoitustoimintani kulut kurissa ja sijoittamisen riittävän tylsänä. Sen sijaan, että perinteistä aktiivista varainhoitoa puolustetaan myyntipuheella, pitäisi keskittyä siihen, miten varainhoidosta voitaisiin tehdä entistä läpinäkyvämpää, edullisempaa ja kiinnostavampaa – yksi tulevaisuuden vaihtoehto löytyy robovarainhoidosta.

[*] Lue lisää aktiiviosuudesta ja sen merkityksestä rahastosijoittamisessaK. J. Martijn Cremers ja Antti Petäjistö esittelivät aktiiviosuuden vuonna 2009 julkaistussa tutkimuksessaan. Joidenkin mukaan aktiiviosuus on edelleen liian sumea käsite ja mittari.

[**] Todennäköisesti tätä tekee tällä hetkellä kaikkein teollisemmalla tavalla Nordnet, joka lanseerasi ensinnäkin näyttävästi omat Pohjoismaiset indeksirahastonsa muutama vuosi sitten ja laajentanut merkittävästi rahastovalikoimaansa vuosien varrella.

[***] Tässä yhteydessä ei varsinaisesti ole syytä setviä sijoittamiseen liittyviä käsitteitä, mutta ehkä niistä olisi pitänyt puhua heti aluksi. Esimerkiksi hyvin usein julkisessa keskustelussa aktiivinen sijoittaminen tarkoittaa sijoituskohteiden tietoista poimintaa eli salkunhoitoa ihmisen toteuttamisena prosessina ja passiivinen sijoittaminen puolestaan tarkoittaa mahdollisimman tarkkaa kohdeindeksin seuraamista. Jos asiaa kysyisi rahoitustieteen tutkijalta, määritelmät olisivat hyvin erilaiset.

 —

Artikkelikuva: dkalsbeek via Foter.com / CC BY-NC-ND

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *